Näyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi ollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat olivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta joku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän pelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa tehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken aikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini, kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.

"Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta." Joku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä tapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:

He olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet mieleensä ensimmäisen värsyn: "niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä, jotka ovat Jesuksessa Kristuksessa" ja 16:nnen värsyn: "Se henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset." Silloin oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella, rakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja oli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja anteeksi-annetut.

Äitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan ristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä kiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto sitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden korkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon, Jumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella suotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei suinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui, voi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan suurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei koskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa mitään semmoista odottaakaan.

Mutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi, että hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse, tietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan Jumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen taipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä tällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä parannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.

"Mutta," oli äitini sanonut, "hellinkin isä voi nähdä lapsensa kärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala rakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan kerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia ollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin emme enää voi syntiä tehdä."

"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin masterinkaan," säisti Betty.

"Parempi kenties, jos olisi ollut," sanoi äitini surumielisesti Jackia muistellen.

"Mutta", jatkoi Betty, "kun tiedän, että minä puolestani en koskaan tahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla hallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian tavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen pelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat, tuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee," lisäsi hän leppeämmällä, änkyttävällä äänellä, "minä en voi kieltää, että jos te, missis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi häneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin tuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita teille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin ja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani uudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta pötkisin tieheni, minäkin." Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut itkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja sanoi:

"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että te ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin, vaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä tulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja juoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: 'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse olisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja ennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua yhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa — ei, teidän kaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä."