Äitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty jatkanut:
"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä evankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen poikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja hankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä hänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi takaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä näkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän riensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja jok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin palannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen kauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla maalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin isän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle valmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin häitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut poika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna ja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan tulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin tavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri tätä, kuin Kaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa. Hän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan meistä vielä tekee," niin Betty päätti selityksensä.
Äitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin yksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä vastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella katuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä toivomme.
"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."
"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita," päätti äitini, "vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia käytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä hairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta, jos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien anteeksi-saamisen tunnossa?"
"Kieltämättä," sanoi Betty, "löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä, ja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät voineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille eivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla: 'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta kääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet oikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni pienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on synti, ja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on armo, tekee ihmiselle huokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt kuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan."
Äitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi, kuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.
Tähän Betty oli vastannut melkein näin:
"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo semmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman itseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo saattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi katkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä meille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan tuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat ystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän mailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja, unhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen kuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka laskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme halvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska olemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on mennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme korkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten kuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te, missis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme, kääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja Kaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa olemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt; mutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi kaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin Herran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei sovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman ja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja ijankaikkisuudessa nauttiaksemme. — Ja" — näin lopetti Betty — "jos alati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta meidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme kääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on laivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?"
"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?" minä kysyin.