Lääkärit eivät sano tätä tautia kuolettavaksi, ja näyttääpä melkein siltä, tuin äitini läsnä-olo ja hänen ystävällinen, mutta samalla vakaa käytöksensä jo olisi ollut sairaalle hyväksi.
Hugh'in kotiin-tulon aika on käsissä. Joka päivä voi meille tuottaa tietoja hänen laivastansa. Ewelyn jouduttaa valmistuksia pappilassa äitinsä ja lasten vastaan-ottamiseksi. Kaksi puutarhaa päin antavaa huonetta ovat jo koristetut kaikenmoisilla loistokaluilla, joihin hänen äitinsä on tottunut: paitsi mukavia ja uhkeita huonekaluja siellä on kiinalaisia vaasuja, kuvia kultaisilla alustoilla, hyvänhajuisista puunlajeista tehtyjä lippaita, pehmeitä mattoja, leopardin- ja tiikerintaljoja, peilejä kukkais-seppeletten muotoon leikatuilla kehyksillä — sanalla sanottu kaikki, mikä voi saattaa tädin tuntemaan itsensä täällä yhtä peretyneeksi, kuin jos hänen akkunansa antaisivat Great Ormond katua eikä pientä puutarhaa päin, joka tuskin on Atlantin meren myrskyiltä suojattuna.
Muu osa rakennuksesta on jyrkkä vastakohta tässä mainittua vastaan. Ewelynin huoneessa kaikki komeus seisoo ainoastaan kukkasissa ja kirjoissa sekä merta päin antavassa näky-alassa. Huonekalut ovat melkein yhtä yksinkertaisia kuin lastenkodon makuukammioissa ja kouluhuoneessa.
Jokaisen pienen vuoteen vieressä seisoo pesinkaappi ja piironki, sievä pieni kirjahylly päällä. Ne ovat kaikki yhtäläisiä. Ewelynin tarkoituksena on vähitellen lisätä lahjojansa kirjoilla, maalauksilla ja muilla semmoisilla, niin että lapset niin paljon kuin mahdollista tuntisivat tämän kodiksensa, niinkuin hän sanoo, ei lainattujen nimien taikka tekoheimolaisuuden vuoksi vaan tosi-olojen nojalla. Hänen aikomuksensa on, sitä myöten kuin hän oppii lapsia tuntemaan, antaa jokaiselle heistä omat pienet kapineensa, niin etteivät tuntisi itseänsä ainoastaan numerolu'uiksi pääsummassa taikka kuolleiksi kappaleiksi varasto-aitassa, vaan eläviksi pieniksi yksilöiksi hyvässä perheessä. Hän aikoo joka lapselle antaa hedelmäpuun, lampaan taikka kanan, niin että aikaisin oppisivat käsittämään yhteyttä omistamisen ja hoitamisen sekä itsekieltämisen ja antamisen välillä. Hän tahtoo myöskin kehoittaa heitä mieleensä johdattamaan entiset olonsa, niin että tuntisivat, että vastaan-ottamisen kautta lastenkotoon eivät ole tulleet luonnottomiin, Jumalan tavallisesta järjestyksestä eriäviin oloihin siirretyiksi, vaan tärkeänä elämänsä aikana ainoastaan mailman kiusauksista ja vaaroista säästetyiksi.
"Tämä, orpana Kitty," sanoi Ewelyn eräänä päivänä, "on vielä kirjoittamaton lehti elämäni kirjassa, ja vuosien kuluttua on hauska nähdä, sopiiko kirjoitus yhteen aikomusteni kanssa. Sillä vaikka tapausten suunnitelma on minun kädessäni, niitten muodostuminen tietysti ei riipu minusta."
Toisella kertaa, kun yhdessä kävelimme rantaa pitkin, hän äkkiä lausui:
"Orpana Kitty, mr Wesleyllä on hyvin kehno ajatus siitä Jumalan lahjasta, joka sanotaan rikkaudeksi; hän katsoo sitä vähä-arvoisimmaksi kaikista asioista. Mutta minä puolestani en voi muuta kuin pitää sitä suurena lahjana, verrattomana etuna sille, joka vielä on nuori ja vapaa. Ainoastaan harvat saavat mitään omaisuutta mieltänsä myöten hallittavaksi, ennenkuin heidän tapansa ja tarpeensa jo ovat niin muodostuneet, että luulevat tarvitsevansa kaikki, mikä heillä on, ja sentähden eivät pidä itsensä likimainkaan rikkaina. Minun sitä vastaan on toinen laita. Tunteeni ja taipumukseni ovat yksinkertaisia. Minä en tunne mitään komeuden iloa eikä mitään loiston tarvetta. Jumala on antanut minulle nuoruuden ja terveyden lahjan, ja ilman sitä," lisäsi hän vapisevalla äänellä, "hän on antanut minun vähän luoda silmäni tämän mailman suureen kurjuuteen ja hätään ja jo elämäni kynnyksellä kasvoista kasvoihin nähdä kuolemankin. Ja koko mailmassa ei ole mitään, joka tekisi minut niin onnelliseksi, — niin oikein onnelliseksi — kuin koska saan antaa itseni ja kaikki tyyni mikä minulla on, koko elin-aikanani kaikkia hyljättyjä, murheellisia, turvattomia ja kadonneita auttaakseni ja lohduttaakseni, pelastaakseni ja hoitaakseni. Ja sitten kun kaiken tämän ohessa saan antaa heidän tuntea ja tunnustaa, että apu ja rakkaus, jonka minussa löysivät, ainoastaan oli pieni pisara Jumalan oman rakkauden ja voiman suuresta, loppumattomasta lähteestä."
Puhuessaan hän katseli merta pitkin länteen päin, missä taivaan ranta paloi laskevan auringon sädevalossa. Kirkkautta, loistoa ja tulta vastaan hänen omassa silmässään ja hänen kauniissa, heloittavissa kasvoissaan taivaan kajastus minusta kuitenkin oli ainoastaan kuollut ja himeä. Kirkkaus hänen kasvoissaan — niin minusta tuntui — oli heijastus siitä auringosta, joka on näkymätön ja ijankaikkinen, ja niitten loisto ei ollut illan vaan aamun ruskoa.
* * * * *
Kun Ewelyn ja minä sinä iltana viipyen seisoimme yhdessä meren rannalla, minä auringon laskettua huomasin pilvenjänkän, joka hiljaa nousi taivaanrannan ylitse. Kotia palatessamme tuuli antoi kuulla noita eriskummallisia, oikullisia ja raivokkaita puuskauksia, jotka isäni sanoo niitten keveäin joukkojen kaltaisiksi, jotka ryntäystä tehdessä lähetetään suuremmille voimille tietä raivaamaan.