Minä tunsin itseni sanomattoman tuskalliseksi, ja minä tiesin, että joka mies tunsi niinkuin minäkin, koska kaikki illan kuluessa kiivaasti koettivat pitää puhetta voimassa asioilla semmoisilla kuin Ewelynin puuhat pappilassa, käsillä olevat työmme, isäni sotaseikkailukset j.n.e. Puhuttiin kaikista muista, paitsi Hugh'ista ja tuulesta, joka nyt oli lakannut satunnaisista puuskauksistansa, mutta yhä ajoi aaltoja rantaa vastaan, ja samalla kuin sade virtana hnhtoi akkunaruutuja, kuulimme lainetten kauhean kohinan mereltä.
Huolettomalla äänellä sanoi Ewelyn minulle hyvää yötä, niinkuin ainakin ja niinkuin ei kukaan rakastetuistamme olisi ollut ulkona merellä. Äitini ei pannut kysymykseenkään tulla minun huoneeseni taikka käskeä minua luoksensa, niinkuin hänen muutoin levottomuuden ja pelvon hetkinä oli tapa tehdä. Ainoastaan isäni äänessä oli hellä pieni täristys, kun hän palasi ulkoa tuulta ja sen vaiheita tiedustelemasta.
"Tämä myrsky," sanoi hän, "ei ole äkki-arvaamaton ilmaus, eikä mikään hyvä merimies ole voinut olla sitä ennakolta odottamatta. Se on kasvanut eilis-illasta saakka, ja jokainen, joka tuntee rantamme, pysyy epäilemättä kaukana niistä taikka viipyy jonkun sataman suojassa."
Mutta paljon myöhemmin minä kuulin äitini oven hiljaa sulkeentuvan ja äänten puhuvan matalaan ja nähtävästi tärkeistä asioista. Kaikki aistit jänteessä minä nyt kuulin Ewelynin äänettömät askelet, kun hän huoneeni ohitse pistäysi omaansa.
Ainoastaan Betty rohkeni minua puhutella. Hän koputti oveani ja tuli sisään, kun minä vielä seisoin akkunassa myrskyä kuuntelemassa.
"Mrs Kitty kultani," sanoi hän tuolla vanhalla, käskevällä äänellä, joka siirsi minut takaisin lapsuuteni aikoihin ja kerrassaan teki minut nöyräksi ja lakeaksi, "mrs Kitty lintuni, te ette saa seisoa tuossa tuolla tavalla kuuntelemassa ja tuijottamassa," ja sitten hän rupesi avaamaan hamenauhojani, juuri kuin lapsena ollessani. "Tämmöisinä öinä ei kukaan näe eikä kuule mitään. — Minä olen kuullut tuulen ulvovan ja pauhaavan samalla tavalla ennenkin, enkä olisi voinut muuta uskoa, kuin että ihmiset olivat hengen hädässä, mutta kun aamu tuli ja minä kuulustelin, ei ollutkaan mitään tapahtunut. Olkaat sentähden huoleti, Kitty rakas, älkäät epäilkö, vaan koettakaat saada unta silmiinne, mrs Kitty."
Kuinka kiitolliseksi minä tunsin itseni Bettyä kohtaan siitä hienotuntoisuuden puutteesta, joka pani hänen teeskentelemättömällä osan-otollaan yht'äkkiä käymään minuun käsiksi, ja joka sai minun laskemaan pääni hänen rintaansa vastaan lapsen tavalla itkeäkseni.
"Minä en epäile, Betty," minä niiskutin. "Minkätähden niin tekisinkään? Kenties laiva vielä ei ole lähtenyt Amerikasta, taikka kenties se nyt on jossakin satamassa lähellä kotia."
"Mahdollista kyllä, lapsi, mutta se ei ole ainoastaan tämä, josta voitte tuottaa lohdutusta, lintuseni. Meidän tulee nostaa silmämme Herran Kaikkivaltiaan puoleen."
"Niin minä teenkin, niin minä todella teenkin. Mutta hän ei ole tämän erityisen tapauksen suhteen antanut mitään erityistä lupausta taikka juuri tätä vaaraa vastaan mitään varmaa vakuutusta — vai kuinka?"