"Minä en voi sanoa, mrs Kitty, että uskoisin hänen sitä tehneen, mutta hän on luvannut pitää huolta meistä, ja hän tahtoo, että kaikissa luotamme häneen. Ja varma on, että hän ennemmin parantaa kuin haavoittaa. Hänen lupauksensa ovat kyllä suuria, mutta itse hän kuitenkin on paljon suurempi ja korkeampi kuin kaikki, minkä hän antaa. Ja paitsi sitä hän aina tekee enemmän kuin hän puhuu, enemmän eikä koskaan vähemmän, sillä hän on parempi kuin sanoilla sanoa voi. Ja nyt, mrs Kitty," niin lopetti hän, "minä heitän teidät yksin hänen kanssansa. Se tulee olemaan teille hyväksi, sillä minun luullakseni kaikki suuret taistelot parhaiten taistellaan yksinäisyydessä Kaikkivaltiaan kanssa. Ja te saatte tuta, että kun notkistatte polvenne hänen astinlautansa edessä ja annatte itsenne kokonanne ja täydestä sydämestänne hänelle, te ette tarvitse muita lupauksia kuin ne, jotka jo ovat annetut — ei yhtäkään ainoata. Sillä kaikille sanoille koko mailmassa on pantu rajansa ja aina löytyy jotakin, johon ne eivät ulotu, mutta Jumalan rakkaus ei löydä loppua missään, vaan tulvaa niin pitkälle, kuin ihmisen murheet menevät."
Ja kun hän oli heittänyt minut, minä tunsin, että mitä hän oli puhunut, oli totta. Minä havaitsin, että kaikki lupaukset ovat suljetut tuohon ainoaan: "En minä sinua hylkää;" että kaikki pelastuksen toivo on heikko suoraa luottamusta vastaan itse pelastajaan.
Ja vaikka minun täytyisi tuntea tämän illan opetukset kahta katkerampinakin, minä en kuitenkaan tahtoisi niitä muistostani poistetuksi.
Sillä lopulta minä taisin sammuttaa kynttiläni ja pimeässä pelkäämättä panna maata, kuinka ankarasti myrsky raivoisikin piesten huonettani, joka tärisi siansa myöten. Säikähtämättä taisin kuulla, kuinka vanhojen jalavien oksat natisivat ja ratisivat, ja kuinka tuulet vinkuivat niitten välissä, sillä myrskyssä ei enää ollut mitään peloittavaa. Minä taisin sulkea itseni niihin käsiin, jotka olivat myrskyn lähettäneet, ja etsiä turvaa itselleni ja omaisilleni Jumalan luona.
Ja tämä oli todellakin kova koetus. Sillä tietysti minun olisi ollut paljon huokeampi seisoa Hugh'in rinnalla, hänen kanssansa merellä aallosta aaltoon viskattuna, sillä välin kuin laiva natisi liitoksissaan, kuin yksinäni ja hyvässä suojassa niinkuin nyt tähystellä tuulia ja kuulla niitten syöksevän laaksoon, sitten kuin merellä olivat voimansa hukanneet.
Aamulla, kun parhaallaan panin vaatteet päälleni, Betty tuli sisään minun luokseni kalveana ja silmät tuijoksissa. Toby, sanoi hän, oli juuri palannut vuorilta ja puhunut, että mereltä näkyi mastoton laiva englantilaista mallia, joka oli joutunut uraltansa ja nyt kauhealla vauhdilla ajoi kallioita päin sen lahden suussa, jonka äärellä hänen mökkinsä seisoi. Hän oli palata sinne parin luokkalaisensa kanssa laivaväen edestä rukoilemaan, ja he tahtoivat katsoa, mistä paikasta parhaiten voisivat päästä haaksirikkoisia apuun.
Kun tämmöinen tapaturma oli tulossa, kukaan meistä ei voinut jäädä kotiin. Isäni ja Roger liittyivät niihin vanhoihin merimiehiin ja kalastajiin, jotka olivat vuorilla tähystämässä, ja Ewelyn ja minä koetimme seurata heitä, mutta tuulen ankaruus teki sen meille mahdottomaksi. Me emme voineet sitä kestää. Päätettiin sentähden, että äitini ja Bettyn kanssa jäisimme Tobyn mökkiin katsomaan valkeata ja toimittamaan vaippoja, peittoja ja kaikenlaista muuta, joka voisi tulla tarpeelliseksi, jos haaksirikkoiset saataisiin pelastetuiksi.
Lyhyt pieni silmänräpäys ylhäällä vuorilla oli kuitenkin ollut kylliksi ikipäiviksi muistoomme kiinnittämään kauhea näky, joka mereltä astui silmäämme.
Mastotonna ja ohjatonna onneton laiva maanmiehemme muassaan ajoi rantoja päin, joita nämät niin kauan ja niin hartaasti olivat ikävöinneet, mutta — ainoastaan niitten lähistössä hukkuaksensa.
Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan valmistuksia kiivaasti puuhatessamme, eikä liioin niinä vielä kauheampinakaan hetkinä, joina emme tehneet mitään, koska kaikki, minkä taisimme tehdä, jo oli saatu tehdyksi.