Hetken ajan päästä Toby tuli ovelle ja huusi:
"Meillä on toivo — älkäät lakatko rukoilemasta! Laiva on istunut kahden kallion väliin, ja jos se ainoastaan voi pysyä koossa, siksi kuin pakoveden aika tulee, onpa toivo!"
Huokaus, niiskutus pääsi kaikkien meidän sydämistämme ja huojensi ahdistustamme. Me lankesimme yhdessä polvillemme, mutta kukaan meistä ei saanut sanaakaan puhutuksi.
Pian palasi Toby.
"He viittaavat," sanoi hän. "Me olemme viitanneet takaisin, että pysyisivät alallaan ja odottaisivat. Mutta joko eivät voi meitä kuulla taikka laiva ei tahdo pysyä koossa. Yksi heistä sitoo köyden ympärillensä mereen karataksensa. Me voimme rannalta nähdä hänet. He kuulisivat meidät, jos tuuli ja aallot eivät pauhaisi niin kovasti."
Nyt emme enää voineet jäädä mökkiin. Ewelyn ja minä palasimme Tobyn kanssa siihen kohtaan lahdelmaa, joka oli lähimpänä laivaa.
"Hän toivoo pääsevänsä meidän luoksemme ja saavansa toiset köydellä maihin," sanoi Toby. "Mutta se ei koskaan menesty. Meri on liian ankara."
Ja sitten sanoi hän matalammalla äänellä: "Hänen täytyy olla rannikolle tuttu. Hän kiipee niljakkaita kallioita myöten siitä ainoasta paikasta, josta se on mahdollista — juuri siitä, mitä mr Hugh'in ja minun oli tapa käydä linnunpesiä hakemassa."
Hän vaikeni, ja hänen silmänsä kääntyivät minuun.
"Oi mrs Kitty, rohvaiskaat mielenne, rohvaiskaat mielenne," sanoi hän; "mr Hugh tietää kyllä, mitä hän tekee, ja Herra ei anna hänen hukkua."