Kun vastedes ajattelen Romaa elävien kaupungiksi, ajattelen minä salamurhaa, kavaluutta, ahneutta, yleistä pilkan halua, joka vaahtona peittää yleisen epätoivon syvännettä; semmoista kaikkein hyvien avujen pilkkaa, joka perustun kaiken totuuden epäilemiseen.
Ainoastaan jos ajattelen Romaa kuolleitten kaupungiksi, tahtoo minun sydämeni palata sinne, niinkuin pyhään paikkaan. Se on todella rakentanut, vieläpä kauniisti rakentanut profeetojen haudat.
Näissä maan-alaisissa katakombeissa, jossa pyhät majat lepäävät syvällä kaupungin katujen alla — niin syvällä, ettei pyhien luitten kaupusteliat häiritse heitä — niissä mielikuvitus lepää, niinkuin nuot autuaat, rauhassa.
Roman hengellinen elämä näyttää olevan sen kuolleitten kesken. Elävien kesken kaikki näyttää hengelliseltä turmelukselta ja kuolemalta.
Jumala ja pyhimykset armahtakoon minua, jos sanon jotakin syntistä. Eikö vaahto välttämättömästi nouse pinnalle? Eikö väkivalta ja pilkka nosta suurempaa melua mailmassa kuin rukoukset? Mistä minä tiedän, kuinka monta nöyrää sydäntä löytyy Roman lukemattomissa luostareissa, jotka hiljaisuudessa tarjoavat otollista pyhäsavua Jumalalle ja pitävät hartauden ainaista lamppua vireillä Jumalan kasvojen edessä?
Mistä minä tiedän, mitkä syvemmät ja paremmat ajatukset piilevät tämän kevytmielisyyden verhossa? Sen minä vaan usein tunnen, että jollei Jumala olisi tehnyt minua uskovaiseksi sanansa ja veli Martin'in äänen kautta Schwarzwaldissa, olisi Roma ehkä liian helposti tehnyt minusta uskottoman. Ja se on varmaan totta, että, joka mielii olla kristitty Romassa, sen täytyy täällä, yhtä hyvin kuin muuallakin (vielä enemmänkin kuin muualla) ponnistaa virtaa vastaan ja astua uskon eikä nä'yn johdolla.
Mutta me olemme täyttäneet pilgrimiretkemme. Me olemme tarkoin käyneet kaikkien alttarein luona; me olemme lausuneet niin monta määrättyä hartauden rukousta, Pateria ja Avea, kuin suinkin mahdollista, määrättyjen arkkujen luona.
Suuret edut lähtevät varmaan näistä meille. Mutta minkälaiset edut? Siveellisetkö? Kuinka se on mahdollista? Milloin menevät muistostani ne häväisevät sanat ja teot, joita olen nähnyt ja kuullut Romassa? Vai hengelliset? Tuskin; jos hengellisillä eduilla ymmärrämme hurskasta mieltä, iloa Jumalassa ja Hänen läheisyyttänsä. Milloin minä, sen jälkeen kuin vietin tuon yön Schwarzwaldissa, olen huomannut rukoilemisen niin vaikeaksi, epäilykseni niin masentaviksi ja ajatukseni Jumalasta ja taivaasta niin himmeiksi kuin Romassa?
Ne edut, jotka olemme saavuttaneet, ovat siis kieltämättä kirkollisia — semmoisia kuin kirkko lupaa ja jakelee. Vaan mitkä nämät kirkolliset edut ovat? Anteeksi-antamus? Mutta eikö ole kirjoitettu, että Jumala ilman mitään antaa anteeksi niille, jotka uskovat Hänen Poikaansa? Rauha? Mutta eikö tämä ole Vapahtajan lahja kaikille, jotka rakastavat Häntä?
Mitkä siis? Päästö? Päästö mistä? Synnin ajallista seurauksistako? Aivan ilmeisesti ei niistä. Pelastavatko kirkolliset päästöt ihmiset taudista, surusta ja kuolemasta? Entä synnin ijankaikkisista seurauksista? Jumalan Karitsa, joka kuoli meidän tähtemme ristinpuussa, kantanut syntejämme ja pyyhkinyt niitä pois? Mitä siis jää, josta päästöt pelastavat? Katumusharjoitus ja kiirastuli. Mikä siis katumusharjoitus ja kiirastuli on? Eikö katumusharjoituksella itsellä ole mikään parantava voima, koska meidän käy synneistämme parantuminen yhtä hyvin ilman sitä kuin sen kautta? Eikö kiirastulella ole mikään puhdistava voima, koska tulemme puhdistetuksi yhtä helposti, jos lausumme muutamia hartauden sanoja määrätyillä alttareilla, kuin jos vuosisatoja kidumme liekeissä?