Elämä ei voi, kaikkein pitempänäkään, kestää aivan kauan, vaikka me seitsemällätoista käydessämme mielellään ajattelemme tietä meidän ja taivaan välillä loppumattomaksi.
Sillä luostari ei suinkaan ole mikään taivas; minä en milloinkaan odottanutkaan, että niin olisi. Se ei ole likimainkaan niin paljon taivaan kaltainen, kuin täti Cottan koti; sillä rakkaus näyttää minusta olevan taivaan varsinainen ilo, ja hänen kodissaan on enemmän rakkautta kuin täällä.
Minä en ole ensinkään pettynyt. Minä en toivonutkaan mitään rauhan satamaa, vaan ainoastaan semmoista paikkaa, jossa saisin palvella Jumalaa paremmin, enkä ainakaan rasittaisi rakasta täti Cottaa. Sillä siitä olen aivan varma, että setä Cotta käy sokeaksi; ja heidän on niin suuri vastus jo nytkin tulla toimeen.
Ja mailma on täynnä vaaroja semmoiselle nuorelle orpotytölle, kuin minulle; ja minä pelkään, että he ehkä olisivat vaatineet minua naimisiin, johon minä en voisi koskaan suostua.
Minä en epäile ollenkaan, että Jumala antaa minulle jotakin tehtävää täällä Hänen kunniakseen; ja tämä on koko se onni, jota minä pyydän. Ei niin, että luulisin, jottei löydy mitään muunlaista onnea mailmassa, joka ei ole väärä sekään, mutta se ei ole minulle aiottu.
Minä en voi milloinkaan ajatella, että tein väärin, kun rakastin heitä kaikkia Eisenachissa niin paljon, kuin rakastin, vielä nytkin rakastan, sanokoon rippi-isä mitä hyvänsä. Minä pysyn parempana kaiken elämäni ja kaiken tulevankin elämän, luullakseni, sen rakkauden kautta, jonka Jumala antoi heille minua kohtaan ja minulle heitä kohtaan, sekä sen tähden, että olen tuntenut serkku Fritzin. Minä soisin sydämestäni, että hän kirjoittaisi minulle; ja välisti olen tuuminut itse kirjoittaa hänelle. Minä tiedän varmaan, että se olisi hyvä meille molemmille. Hän sanoi aina, että se teki hänen hyvää, kun hän puhui taikka luki noita vanhoja latinaisia virsiä minun kanssani; ja minä tiedän, etteivät ne koskaan tuntuneet niin todellisilta ja oikeilta, kuin milloin minä lauloin niitä hänelle. Mutta rippi-isä sanoo, että tämmöinen kirjeenvaihto olisi erittäin vaarallinen meidän molempien sielullemme; ja hän kysyi minulta, enkö minä ajatellut enemmän serkkuani, kuin virsiä, kun lauloin niitä Fritzille, joka, niinkuin hän sanoi, olisi ollut suuri synti. Minä en tosiaan voi tarkoin sanoa, kuinka ajatukseni oikein liikkuivat taikka mistä lähteestä jokainen huvin pisara vuoti. Kaikki oli kokonaan sulannut yhteen. Minun oli hupaista laulaa virsiä ja hauskaa oli myöskin, että Fritz tahtoi kuunnella niitä; ja missä toinen ilo valui toiseen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että Jumala antoi minulle molemmat; enkä minä ymmärrä, että minun tarvitsee eroittaa niitä toisistaan. Kuka huolii, kun Elbe juoksee pajujensa ja tammiensa ohitse Wittenbergin kohdalla, minkä osan sen vedestä aurinko sulatti vuorten puhtaasta lumesta ja mikä tiukkui vähäisistä lähteistä hiekkaiselta lakealta? Sekä lähteet että lumet tulivat alkuansa pilvistä ylhäältä; ja molemmat saattavat, kun ne yhdessä juoksevat eteenpäin, ruohon kasvamaan, lehden puhkeamaan ja koko mailman iloitsemaan.
Eikö se sydän, jolla rakastamme toisiamme ja jolla rakastamme Jumalaa, ole aivan sama? Se vaan, että Jumala on perin hyvä, ja me olemme kaikki Hänen, jonka vuoksi meidän tulee rakastaa Häntä kaikkein enimmän. Luullakseni minä teen niin, muutoin olisin mielestäni enemmän yksinäni täällä, kuin olen, kaukana kaikista, paitsi Hänestä.
Sitä sisältää minun ymmärtääkseni "theologia Germanica'ni", jota Elsa ei rakasta. Minä aloitan isäni testamentista — "niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa;" ja sitten minä ajattelen krucifixiä ja Hänen rakkauttansa, joka kuoli meidän tähtemme; ja näitten valossa luen mielelläni kirjassani Hänestä, joka on korkein Hyvyys, jonka tahto on meidän lepomme ja joka itsessänsä on kaikkein ilojemme ilo ja ilomme, kun meillä ei ole mitään muuta iloa. Mitä minä en ymmärrä tässä kirjassa, jätän minä sikseen, niinkuin monen muunkin asian. Minä olen vaan seitsemäntoista vuotinen tyttö raukka, ja kuinka minä voin toivoakaan, että ymmärtäisin kaikki? Mutta minä en anna koskaan niitten asiain, joita en ymmärrä, hämmentää itseäni niitten suhteen, joita minä ymmärrän.
Sentähden, kun rippi-isäni käski minun tutkia sydäntäni ja tarkastaa, eivätkö väärät ja epäjumaliset ajatukset yhtyneet rakkauteeni Eisenachin ystäviäni kohtaan, vastasin minä heti, katsahtaen ylös häneen:
"Ei, isä, minä en rakastanut heitä puoltakaan niin paljon, kuin kaikki heidän rakkautensa minua kohtaan olisi vaatinut."