Minä luulen, että tämä tyydytti häntä; sillä, vaikka hän näytti kummastuneelta, ei hän kysynyt sen enempää minulta.

Minun tulee hyvin sääli monta nunnaa, erittäinkin vanhoja. He ovat minusta niinkuin lapset, eivätkä he kuitenkaan ole lapsenkaltaisia. Joutavimmatkin seikat näyttävät kiihdyttävän taikka huolestuttavan heitä. He puhuvat luostarista, niinkuin se olisi mailma, ja mailmasta, niinkuin se olisi helvetti. Tämä on lapsuus ilman mitään toivoa, ilman mitään tyttöyttä, ilman mitään vaimoutta. Se muistuttaa minua niistä kitukasvuisista tammista, joitten ohitse me kuljimme Düben'in nummella, Wittenbergin ja Leipzigin välillä, ja jotka eivät koskaan pääse täysivartisiksi eivätkä kuitenkaan ole vesojakaan.

Niin löytyy täällä yksi, sisar Beatrice, jota muut nunnat näyttävät pitävän itseänsä huonompana, koska, niinkuin he sanovat, hänen sukulaisensa pakoittivat häntä menemään luostariin, ettei hän joutuisi naimisiin erään kanssa, jota he eivät sallineet, ja koskei saatu häntä tekemään luostari-lupausta, ennenkuin hänen rakastajansa kuoli. Tämä heidän mielestänsä tuskin ansaitsee ensinkään hengellisen kutsumuksen nimeä.

Hän ei itsekään näytä ajattelevan toisin, vaan liikkuu ympäri alakuloisena ja sortuneena, ikäänkuin hän tuntisi itsensä semmoiseksi olennoksi, joka ei kuulu kirkkoon eikä mailmaan.

Pari iltaa takaperin hän oli ollut priorinnan asioilla ulkona lumessa ja palasi aivan mustansinisenä vilusta. Hän oli jollakin lailla erehtynyt toimituksessansa ja käskettiin kohta alentavilla sanoilla omaan kammioonsa muutamilla rukouksilla päättämään jotakin katumusharjoitusta.

Minä en hennonut olla häntä seuraamatta. Kun tapasin hänet, istui hän väristen yksinkertaisella vuoteellansa, rukouskirja edessä. Minä menin sisään, istahdin hänen viereensä ja rupesin hieromaan hänen kylmiä käsi-raukkojansa.

Aluksi hän koetti vetää niitä pois, sanoen, että hänellä paraikaa oli joku katumusharjoitus; ja sitten hänen silmänsä kääntyivät kirjasta minuun. Hän katseli ihmetellen minua tuokion aikaa; tuosta hän puhkesi kyyneliin ja sanoi:

"Voi, heitä pois! Se johdattaa mieleeni vanhan lastenkamarin kotona. Ja äitini on kuollut; kaikki ovat kuolleet enkä minä saa kuolla."

Hän antoi kuitenkin minun syleillä itseään; ja kertoi heikolla, sortuneella äänellä koko elämäkertansa.

"Minä en ole täällä omalla ehdollani", hän lausui. "Minä en olisi koskaan tullut tänne, jollei äitini olisi kuollut; enkä minä olisi koskaan tehnyt luostarilupausta, jollei hän olisi kuollut, vaikka he olisivat menetelleet minun suhteeni kuinka tahansa; sillä me olimme kihloissa ja me olimme vannoneet Jumalan edessä, että pysyisimme uskollisina toisillemme kuolemaan saakka. Ja miks'ei toinen lupaus ole yhtä hyvä kuin toinenkin? Kun sanoivat minulle, että hän oli kuollut, tein minä lupaukset — taikka kumminkin annoin heidän pukea hunnun päälleni ja kerroin ne sanat, jotka pappi lausui eteeni; sillä minä en huolinut mistään, mitä tein. Ja niin olen nunna. Minä en halaja nyt ruveta miksikään muuksi. Mutta se ei hyödytä minua, että olen nunna, sillä minä rakastin Eberhardia ensin, vieläpä rakastin häntä kaikkein enemmän; ja nyt, kun hän on kuollut, en minä rakasta ketään eikä minulla ole mitään toivoa taivaassa eikä maan päällä. Kyllä minä koetan olla häntä ajattelematta, koska he sanovat, että se on synti; mutta minä en voi ajatella mitään onnea ilman häntä, vaikka ijäti koettaisin."