Aluksi hän näytti pelkäävän vastaan-ottaa mitään minun käsistäni.
"Eikö heillä ole ketään muuta lähettää?" hän kysyi tylysti.
"On minun vuoroni", sanoin minä, "sisarkunnan sääntöjen mukaan."
Hän painoi alas päänsä eikä estänyt enää minua hoitamasta itseään. Tämä tuntui minusta hyvin suloiselta, sillä vaikka kyllä jäykkä yksivakaisuus yhä asui hänen kasvoissaan, näin minä kuitenkin niissä jotakin, joka muistutti kalliista täti Cottasta.
Hän puhui minulle hyvin vähän; mutta minä tunsin, että hänen isot, syvät silmänsä seurasivat minua, kun keitin yrttejä tulella taikka hiljalleen puuhasin huoneessa. Aamupuoleen hän sanoi: "sinä olet väsynyt, lapsi — tule ja pane maata;" ja hän osoitti sormellansa vähäistä sänkyä, joka oli hänen oman vuoteensa vieressä.
Vaikka nämät sanat lausuttiin käskevällä tavalla, oli niissä kuitenkin toisenlainen sävel, kuin se tavallinen metallinen lujuus, joka jäädytti sydäntä — jonkunlainen värähdys, joka oli melkein hellä. Minä en voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta, erittäin, kun hän sanoi, että hän voi paljoa paremmin; ja vähän ajan perästä minä vaivuin uneen, huono hoitaja kun olinkin.
Kuinka kauan minä nukuin, sitä en tiedä, mutta vähäinen liikunto huoneessa herätti minut, ja kun katsahdin ylös, näin minä, että täti Agnes'in sänky oli tyhjä. Ensi hämmästyksissäni aioin herättää sisaret, kun huomasin, että se sairashuoneen ovi, joka johdatti kappelin käytävään, oli raollaan. Hiljaisesti hiivin sitä kohden, ja siellä, käytävän päässä, oli täti Agnes polvillansa, lakana yllään. Hän näytti enemmän, kuin milloinkaan ennen, siltä kuoleman kuvalta, jonka hän aina tuotti Elsan mieleen. Hänen huulensa, jotka olivat yhtä verettömät, kuin hänen kasvonsa, liikkuivat innokkaalla nopeudella; hänen laihat sormensa siirtelivät heikosti rukousnauhan mustia helmiä; ja hänen silmänsä tähtäsivät ylipuolella alttaria olevaa taulua, jossa nähtiin Mater Dolorosa, seitsemän miekkaa sydämessä. Nyt ei ilmestynyt mitään tunnottomuutta terävissä kasvonjuonteissa ja vapisevissa huulissa. Koko hänen sielunsa näytti huokaavan tuskaista rukousta lävistetyn sydämen puoleen; ja minä kuulin hänen kuiskaavan: "turhaan! Pyhä Neitsyt, auta minua! kaikki on ollut turhaa. Liha ei ole enemmän kuollut minussa, kuin ensimäisenä päivänä. Tämän lapsen kasvot ja ääni liikuttavat sydäntäni enemmän, kuin kaikki sinun surusi. Tämä heikko luonnon side vaikuttaa voimakkaammin minuun, kuin kaikki heimolaisuudet taivaallisen kaupungin kanssa. Se on ollut turhaa — kaikki, kaikki turhaa. Minä en saa maallista tulta sydämestäni sammutetuksi."
Minä tuskin rohkenin keskeyttää häntä, mutta kun hän kätki kasvonsa käsiinsä ja lankesi melkein pitkälleen kappelin lattialle, samalla kuin pidätetyt nyyhkytykset vavauttivat koko hänen ruumistansa, astuin minä esiin ja nostin hänet leppeästi ylös, sanoen: "sisar Agnes, minun on edesvastaus sairaista tänä yönä. Sinun täytyy tulla takaisin."
Hän ei vastustanut minua. Häntä värisytti; sitten entinen kivettynyt katse, vieläpä tylympänä kuin koskaan ennen, palasi jälleen hänen kasvoihinsa, mutta hän salli, että minä peitin hänet vuoteesen ja annoin hänelle lämmittävän juoman.
Minä en tiedä, epäileekö hän, että minä kuuntelin häntä. Hän on varovaisempi minun suhteeni, kuin koskaan ennen; mutta nuot lujat, vakavat kasvonjuonteet ja tuo karkea, kova ääni eivät milloinkaan vaikuta minuun enää samalla tapaa, kuin ennen.