"Kuuntelisiko minuakin?" kysyi hän; "huolisiko Hän minustakin? Eikö Hän ylenkatso minua, niinkuin pyhä sisarkunta?"
"Hän ei halveksi ketään; ja sanotaan, että alhaisimmat ovat Häntä,
Ylhäisintä, kaikkein likempänä."
"Minä en suinkaan liene kuin halvimpia", hän lausui. "Se on kohtuullista, ettei kukaan täällä pane arvoa minuun, sillä minä annoin Jumalalle ainoastaan elämäni jätteen. Ja paitsi sitä on minulla huono kyky ajatella; ja mitä vähän kykyä minulla oli, näyttää menneen siitä ajasta, kuin Eberhard kuoli. Minulla oli vaan vähäinen voima rakastaa; ja minä luulin, että se oli kadonnut. Mutta siitä alkaen, kuin sinä tulit, rupesin ajattelemaan, että minä voisin vielä rakastaa vähäisen."
Kun hankin lähteä kammiosta, kutsui hän minut takaisin.
"Mitä minä teen, kun ajatukseni häirääntyvät, niinkuin aina tapahtuu pitkissä rukouksissa?" hän kysyi.
"Lue lyhyempiä rukouksia, mutta lue useammin", minä vastasin.
"Luullakseni se miellyttää Jumalaa yhtä paljon."
Elokuulla 1511.
Kuukaudet kuluvat täällä melkein kaikki samalla tavalla; mutta minusta ne eivät ole yksitoikkoisia. Priorinna on antanut minulle luvan hoitaa sairaita ja lisäksi sallinut minun usein opettaa nuorempia noviiseja. Tämä pikkuinen mailma kasvaa suuremmaksi minun silmissäni joka viikolta. Tässä on kokonainen mailma ihmissydämiä — ja mikä mailma on jokaisessa sydämessä!
Esimerkiksi täti Agnes! Minä rupean nyt ymmärtämään häntä. Koko sisarkunta katsoo häneen, niinkuin hän melkein jo olisi pyhimys. Mutta minä en usko, että hän itse ajattelee niin. Meni monta kuukautta siitä, kuin tulin tänne, ennenkuin hän näytti ollenkaan huomaavan minua; mutta viime viikolla hän sairastui hiuvuttavaan kuumeesen niitten lisättyjen paastojen ja sen ankaran kurituksen vuoksi, johon hän itse on nykyisin ruvennut.
Oli minun yöni valvoa sairashuoneessa, kun hän kääntyi kipeäksi.