Evamme näyttää olevan onnellinen luostarissa. Hän on tehnyt lupauksensa ja on nyt oikein sisar Ave. Hän on myöskin lähettänyt meille vähän silmävettä isää varten. Mutta vaikka tekisimme mitä, näyttää hänen näkönsä huononevan.
Tavalla taikka toisella on se, luullakseni, ollut hyvä perheelle, että isäni on kadottanut näkönsä.
Äidin-äitimme, joka nyt on hyvin heikko ja harvoin jättää tuolinsa takan ääressä, on tullut paljoa kärsivällisemmäksi isän tuumien suhteen, kun ei enään ole mitään toivoa niitten toteuttamisesta, ja kuuntelee merkillisellä pitkämielisyydellä, kun hän puhuu niistä ihmeistä, joita hän olisi aikaan saanut, jos vaan hänen näkönsä olisi kestänyt muutamia vuosia vielä.
Eikä isä itsekään näytä niin alakuloiselta, kuin olisi sopinut odottaa.
Kun tänään yritin lohduttaa häntä ja juttelin, kuinka paljon vähemmän tuskastuneelta äitimme näyttää, vastasi hän:
"Niin, lapseni, on hupaisempi elää kauemman aikaa conjunctivin plusqvamperfectissä kuin futurissa."
Minä näytin hämmästyneeltä ja hän selitti:
"Kun kerran on päättänyt tyytyä johonkin, on helpompi sanoa: 'jos minulla olisi ollut se ja se, minä ehkä olisin tehnyt niin ja niin', kuin 'jos minä saan sen ja sen, teen minä niin ja niin' — ainakin se on helpompi levottomalle ja herkkätuuteiselle naismielelle."
"Entä sinulle, isä?"
"Minua lohduttaa, että lopulta minuunkin jonkunlaista arvoa pannaan. Äidin-äitikin huomaa vihdoin, mitä suuria siitä olisi lähtenyt, kun vaan silmieni vuoksi olisin saanut viimeisen keksintöni valmiiksi, jonka kautta olisi höyryllä vettä pumputtu."