Täti Agnes on vihdoin puhunut minun kanssani. Lyhyeltä ja jyrkästi, niinkuin hän olisi ollut enemmän itseensä suuttunut, kuin katuvainen tai iloinen, sanoi hän minulle tänä aamuna: "lapsi, nämät Lutherin sanat ovat etsineet sydäntäni. Minä olen kaiken elin-aikani pyrkinyt pyhimykseksi ja niin koettanut päästä Jumalan luo. Mutta se ei ole ollenkaan onnistunut minulta. Nyt minä opin, että olen syntinen ihminen, vaan että Jumalan rakkaus kuitenkin ulottuu minuun. Risti, Kristuksen risti, on minun polkuni helvetistä taivaasen. Minä en ole pyhimys. Minä en koskaan tule pyhimykseksi. Kristus on ainoa Jumalan Ainoa Pyhä; Hän on kantanut minun syntini, ja on minun vanhurskauteni. Hän on tehnyt nämät kaikki; eikä minulle jää mitään muuta tekemistä, kuin antaa Hänelle kaikki kunnia, kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa Häntä ijäti! Ja minä aion tehdä sen", hän lisäsi innokkaasti. "Minä olen viheliäinen, ylpeä, avuton ja syntinen olento. Minä en voi auttaa sitä: minun täytyy."
Nämät sanat olivat jäykät ja vakavat, mutta kuinka muuttunut täti Agnes'in käytös! — nöyrä ja yksinkertainen, kuin lapsen. Ja kun hän lähti toimituksiinsa, suuteli hän otsaani ja sanoi: "voi, lapseni, rakasta minua vähäisen, jos voit — ei niinkuin pyhimystä, vaan niinkuin syntistä, vanhaa vaimo raukkaa, joka on katsonut yhdeksi suurimmaksi synniksensä, että hän rakasti sinua liian paljon, vaikka tämä todella oli vähimpiä syntejä; rakasta minua vähäisen, sisareni tähden, jota sinä rakastat niin paljon."
XIV.
Elsan kertomus.
Elokuulla 1517.
Niin, pikku Greetamme on todella jotenkin eriskummainen lapsi. Vaikka hän ei ole vielä kahden vuoden vanha, tuntee hän meidät kaikki nimeltä. pitää meidät kaikki kurissa, paitsi minut. Minä kiellän häneltä monta asiaa, jota hän itkee; paitsi kun Gottfried on läsnä, joka, paha kyllä, ei raski nähdä, että hän hetkeäkään on suutuksissa. Hän sanoo, että äreä hoitaja pilasi hänen mielenlaatunsa, kun hän oli lapsi, ja luulee lapsia kasvatettavan sillä, ettei kiellä niiltä mitään. Kristofer, joka aina kehui kovasti ylenkatsovansa pieniä lapsia, antaa aivan nöyrällä tavalla hänen ratsastaa hartioillansa. Mutta ennen kaikkia on minusta hauska nähdä, kun hän istuu sokean isäni polvilla ja taputtaa hänen kasvojaan jonkunlaisella säälivällä kunnioituksella, niinkuin hän ymmärtäisi, että niissä puuttuu jotakin.
Minä olen myöskin opettanut häntä sanomaan Fritzin nimeä, kun näytän hänelle sen vähäisen hiuskiharan, jota minä kannan hänen muistokseen, ja suutelemaan Evan kuvaa. Minun on mahdoton ajatella, että he ovat niinkuin kadoksiin menneet taikka kuolleet häneltä. Mutta minä pelkään, että hän ei osaa eroittaa Evan kuvaa Pyhän Neitsyen taulusta, jonka edessä minä opetan häntä kumartamaan ja ristimään otsaansa; sillä välisti hän koettaa suudella Neitsyemme taulua ja päinvastoin taivuttaa pieniä sormiansa pyhään merkkiin Evan kuvan edessä. Sen hän kuitenkin vähitellen oppii ymmärtämään paremmin. Ja eivätkö Eva ja Fritz todella ole perheemme pyhimyksiä ja haltiahenkiä? Minä uskon, että heidän rukouksensa tuottaa siunausta meille kaikille.
Sillä perheellemme on suotu aivan monta siunausta viime aikoina! Äidin kalliit kasvot näyttävät niin kirkkailta ja ovat alkaneet jälleen vanhalla suloisella tavallansa muistuttaa Armon Äidin kasvoista. Ja minä olen niin onnellinen, niin täysin määrin onnellinen. Ja tästä tulee myös, että olen jumalisempi kuin tavallisesti.
Minä en tarkoita ainoastaan koti-onnea, vaan parasta siunausta kaikista, joka tuli ensin, ennenkuin tiesinkään, että Gottfried mieli minua — tieto, että Jumala rakastaa minua — aarretten paras, jonka puutteessa kaikki tavaramme olisivat pelkkää huolta — Jumalan aarre-aitan rikkaus, joka on avattu meille Kristuksessa Jesuksessa meidän Herrassamme.
Gottfried on parempi, kuin koskaan olisin luullut. Kukaties hän todella käy paremmaksi joka vuosi; ainakin hän minusta näyttää paremmalta ja rakkaammalta.