Äidin-äitimme on tähän aikaan toisinaan käynyt vähän äreäksi. Ja minunkin tekisi niin mieli välisti suuttua. Pojat syövät niin paljon ja kuluttavat vaatteensa niin pian. Minä en saata todellakaan huomata, että köyhyys tekee ketäkään meistä paremmaksi, paitsi äitimme, joka kaikkein vähimmin parannusta kaipaa.

Syyskuulla 1504.

Isä on todella tuottanut uuden asukkaan meille, vähäisen tytön, nimeltä
Eva von Schönberg, yhden äitimme kaukaisen serkun.

Menneellä viikkoa kertoi hän meille aivan lyhyesti, että tämä tulisi. Minä luulen, että hän hiukan pelkäsi, mitä äidin-äitimme sanoisi, sillä me tiedämme kaikki, ettei se vähintäkään auta, jos koettaa lumota häntä kauniilla puheilla. Hän huomaa aina, mitä tarkoitat, ja hänen terävät silmänsä tunkevat kohta kaikkein kiertojesi läpi ja näin hän pakoittaa sinut suuremmalla kiireellä kuin somuudella palaamaan suorastaan asiaasi.

Niinmuodoin isä taannoin lausui ihan äkkiä, kun paraikaa söimme päivällisiä:

"Minä en muistanut kertoa sinulle, eukkoseni, että minulle juuri on tullut kirje sukulaisiltasi Bömistä. Sinun iso-setäsi on kuollut. Hänen poikansa kuoli, niinkuin tiedät, ennen häntä ja on jättänyt jälkeensä pikkuisen orpotytön, jolla ei ole ketään, joka häntä hoitaisi. Minä olen käskenyt heidän lähettää hänet meille. Minä en voinut tehdä muuta. Se ei ollut mikään armeliaisuuden, vaan suoran velvollisuuden teko. Ja paitsi sitä", hän lisäsi puollustaen itseään, "se ehkä lopulta saattaa meidät rikkaiksi. Suvussa löytyy omaisuutta jossakin paikassa, kun vaan voisimme saada sen käsiimme; ja tämä pikkuinen Eva on vanhimman sarjan jälkeisiä. Minä en tiedä tosiaan muuta, kuin että hän kenties tuo monta kallista perikalua muassansa."

Nämät viimeiset muistutukset hän lausui erittäin äidin-äidille, toivoen siten selvästi osoittavansa hänelle, että tehdyssä työssä oli syvä, mailmallinen viisaus. Sitten puhutellen äitiä hän päätti:

"Eukkoseni, sinä saat kyllä sijaa tälle orvolle sydämessäsi, ja taivas siunaa sinua varmaan siitä."

"Sitä ei tarvitse epäillä, että hänellä on sija tyttäreni sydämessä!" sanoi äidin-äitimme nuristen; "mutta nyt minun ymmärtääkseni ei ole puhe sydämistä, vaan ruokakammarista ja vaatehuoneista. Ja niissä on kyllä", hän lisäsi vähän äkäisesti, "sijaa kaikille perhe-juveleille, joita nuori perintöläisemme tuonee muassaan."

Tavallisuuden mukaan äiti ehti avuksi.