Mailma on avara näihin aikoihin. Meillä on suuri Uusi Mailma tuolla puolen Atlantis, avattuna espanjalaisten purjehtijain kautta, ja jalo Vanha Mailma täällä, avattuna tutkijoille pyhien lähteitten — muinaisten klassikkojen — kautta, joita vanhojen kielten virkistynyt harrastus on vielä kerran saattanut kaikkien nautittavaksi; lisäksi uusi kirjapainon keksintö, joka, isäni luullen, on levittävä muinaisen viisauden äsken löydetyt aarteet lukemattomilla teillä sekä ylhäisiin että alhaisiin.
Niin, me elämme nyt kunniakkaita aikoja. Kuinka paljon on jo saatettu ilmi meille! Ja kuka tietää, mitä vielä on jälillä? Sillä nyt näyttää siltä, kuin ihmisten sydän joka paikassa sykkisi vahvasti odotuksesta, ikäänkuin ei mikään näihin aikoihin olisi liian suurta toivottavaksi eikä liian hyvää uskottavaksi.
Hyvä on, kun tapaamme lohikäärmeemme elämän kynnyksellä eikä kilpakentän päässä — kuoleman kynnyksellä; sentähden minä syystä olen tyytyväinen. Tässä vähässä, yhä vähenevässä mailmassa ilmestyy varmaan joku virka minulle ja omaisilleni. Mimmoinen se on oleva?
Ja mimmoinen Martin Lutherin virka on oleva? Kaikki odottavat paljon häneltä. Jokainen yliopistossa sanoo, että hän epäilemättä tulee kuuluisaksi. Millä tanterella hän laakerinsa voittanee? Voittaako hän laakereita vai palmun-oksia?
Kun kuuntelen häntä ylioppilaitten väittelyissä, sillä välin kuin kaikki vartovat hänen ajatuksiansa ja osoittavat mieltymystänsä hänen sujuvista sanoistansa, minä näen jo laakerin hänen mustissa hiuksissaan seppelöitsevän hänen korkeata, vakavaa otsaansa. Mutta kun muistan sen väittelyn, jonka tiedän olevan hänen rinnassaan, hänen hartautensa tuskaisen hehkun, hänen omantuntonsa taistelon, hänen huolensa jostakin laiminlyödystä velvollisuudesta, ja näen sen syvän, surullisen katseen, joka välisti asuu hänen tummissa silmissään, minä en ajattele sankarisatuja, vaan pyhimysten legendoja, ja minun tekisi mieli tietää, missä voitossa vanhan lohikäärmeen yli hän saavuttanee palmunsa.
Mutta kellot soivat iltarukoukseen enkä minä saa laiminlyödä pyhää hetkeä.
III.
Elsan aikakirja.
Eisenachissa 1504.
Minä en saata sanoa, että tilamme on juuri käynyt paremmaksi siitä ajasta, kuin Fritz lähti. Sälyhuone itse on muuttunut. Vanhojen kirjojen kasat ovat kovasti supistuneet, sillä meidän on täytynyt panna monta kirjaa pantiksi vuokraa vastaan. Meidän on ollut myöskin pakko myydä muutamia isän kauniita kaavoja. Se koski kauheasti hänen sydämeensä. Mutta velkamme saatiin maksoon.