Erfurtissa, Heinäkuulla 1503.
Minulle on juuri määrätty apuraha eräässä laitoksessa, joka, toivoakseni, ainakin tätä nykyä tekee, ettei minun tarvitse toimeen tuloni vuoksi rasittaa omaisiani. Säännöt ovat kovin ankarat ja niitä on teroitettu useilla kammottavilla lupauksilla ja valoilla, jotka suuresti kiusaavat omaatuntoani, sillä, jos vähinkin seikka näistä säännöistä, joita olen vannonut seuratakseni, edes huomaamatta laiminlyödään, minä joudun valan rikkojaksi. Se on kuitenkin askel eteenpäin itsevaraisuuden tiellä; ja semmoinen päämäärä edessä sopii helposti kantaa paljon vaikeampaakin iestä.
Me (tämän laitoksen holholaiset) olemme juhlallisesti luvanneet ottaa vaaria noista seitsemästä kanonisesta tunnista sekä aina lukea ne rukoukset, jotka niihin itsekuhunkin kuuluvat. Tämän tähden täytyy nousta varhain, joka on hyvä asia ylioppilaalle. Kaikkein vaikein on pitää keskiyön tuntia, kun on päiväkauden tehnyt ahkerasti työtä; mutta tässä ei ole enemmän, kuin mitä sotamiehet, jotka ovat vartiolla, ehtimiseen saavat tehdä. Meidän täytyy myöskin veisata Miserere'ä hautajaisissa ja usein kuunnella Pyhän Neitsyt Marian ylistyspuhetta. Tätä viimeistä tointa ei kuitenkaan sovi miksikään vaivaksi sanoa, varsinkaan minulle, joka halaan aina tästälähin erittäin palvella Neitsyttämme, rukoilla joka päivä helminauhani päästä päähän, muistaa Marian riemut, enkelein tervehdyksen, matkustuksen vuorten poikki, kivuttoman synnytyksen, Jesuksen löytämisen temppelistä, ja taivaasen astumisen. Lupaukset ne tämän raskaaksi tekevät. Mutta kaikkien näitten ohessa on tämä apuraha todestikin suuri lahja. Minun sopii nyt hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa Elsalle, etten tarvitse sen enempää rahaa heidän vähistä varoistaan, ja voin vielä ensi tilaisuudessa toimittaa takaisin, mitä hän lähetti, johon, onneksi, en vielä ole kajonnut.
Elokuulla 1503.
Martin Luther on kovin sairaana; useat ylioppilaat ja professorit ovat hyvin huolissansa hänen tähtensä. Hänellä on niin paljon ystäviä. Eikä kumma! Hän ei ole itse mikään kylmäkiskoinen ystävä, ja kaikki odottavat suurta kunniaa yliopistolle hänen taidoistaan. Minä tuskin tohdin ajatellakaan, kuinka paljon minä kadottaisin, jos hän kuolisi. Mutta tänä aamuna eräs iäkäs pappi, joka kävi hänen luonansa, herätti meissä jonkunlaista toivoa. Kun Martin makasi, nähtävästi hengenheitoillansa, ja itse varoi loppunsa lähenevän, tämä vanha pappi tuli hänen vuoteensa äärelle ja lausui lempeästi, mutta vakuuden varmalla äänellä:
"Ole hyvässä turvassa, veljeni, sinä et kuole tällä ajalla; Jumala tekee sinusta vielä suuren miehen, joka on monta muuta lohduttava. Jota Herra rakastaa ja aikoo tehdä siunaukseksi, hänen päällensä hän aikaisin sälyttää ristin, ja sen koulussa ne oppivat paljon, jotka suuttumatta kärsivät."
Näillä sanoilla oli kummallinen voima enkä minä saata olla ajattelematta, että sairas on vähäistä parempi siitä saakka, kuin nämät lausuttiin. Hyvät sanat ovat todella niinkuin ruoka ja rohdot ruumiille ja sielulle.
Erfurtissa, Elokuulla 1503.
Martin Luther on parannut! Kaikkivaltias Jumala, ja kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt.
Hyvän vanhan papin sanat ovat myöskin tuottaneet jonkunlaisen erityisen lohdutuksen minulle. Jospa vaan olisi mahdollista, että ne surut ja huolet, jotka ovat niin raskaasti painaneet Elsan ja minun nuoruuttamme, eivät ole vihan vitsa, vaan se risti, joka on laskettu niitten päälle, joita Jumala rakastaa! Mutta ken voi sanoa? Kumminkin, mitä Elsaan tulee, minä koetan sitä uskoa.