Erfurtissa, Huhtikuulla 1503.
Me olemme juuri palanneet retkeltä, jossa Martin Lutherin oli käydä varsin onnettomasti. Varhain aamulla kolme päivää takaperin lähdimme astumaan Mansfeldiin hänen omaisiansa tervehtimään, sydämet yhtä täynnä toivoa kuin metsät laulua. Meidän oli miekka vyöllä; matkalaukkumme olivat täynnä; ja mielemme keveä kuin ilma. Meidän tuli kulkea ketoja ja kunnaita ja sitten pitkin Holm joen rantoja Kultaisen Niityn halki, jossa on niin paljon komeita luostareita ja keisarillisia palatseja.
Mutta me olimme tuskin tunnin aikaa olleet matkalla, kun Martin tapaturmasta syöksi miekkansa jalkaansa. Kauhukseni veri aikoi vahvasti vuotaa. Hän oli satuttanut valtasuonta. Minä jätin hänet muutamien talonpoikien hoitoon ja juoksin takaisin Erfurtiin lääkäriä noutamaan. Kun tämä saapui paikalle, oli kuitenkin kovin vaikea saada haava sidotuksi. Minä kaipasin Elsaa taikka äitini sukevia sormia. Meidän onnistui kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin. Minä valvoin hänen luonansa. Mutta sydän-yönä hänen haavansa meni auki, ja veri alkoi uudestaan juosta. Vaara oli suuri, ja Martin itse, joka oli heittänyt kaikki toivonsa ja luuli kuolemansa lähestyvän, uskoi sielunsa Jumalan Pyhän Äidin haltuun, hänen, joka on laupias ja sääliväinen, joka tuntee surut, vaikka hän on kunniakkaasti kohotettu yli kaikkien surujen, jolla on äidin sydän kaikkia kohtaan ja äidin oikeus Hänen suhteensa, joka on kaikkien tuomari. Kenenkä suojaan voimme todella niin turvallisesti paeta kuin Marian? Oli ylentävää nähdä, kuinka Martin kääntyi häneen, ja epäilemättä saamme suureksi osaksi kiittää tätä asiaa siitä, että lääkkeet vihdoin vaikuttivat, että kääreet jälleen kiinnittivät haavan ja veri seisattui.
Monta Ave'a aion tämän johdosta lukea Armon suloiselle äidille. Kenties hän säälii myöskin minua. Oi suloisin neitsyt, "ijankaikkisen Isän ijankaikkinen tytär, jakamattoman Kolme-yhteyden sydän", sinä näet, että minä halaan auttaa omaa surun-alaista äitiäni; tue minua ja armahda minua, sinun syntistä lastasi.
Erfurtissa, Kesäkuulla 1503.
Martin Luther on suorittanut ensimäisen tutkintonsa. Hän on innokas ylioppilas, harras siinä niinkuin kaikissa. Cicero ja Virgilius ovat hänen suuret kumppaninsa latinan kirjailiain joukossa. Hän on nyt kokonaan päässyt köyhyyden masentavista murheista eikä suinkaan kokene niitä koskaan enään. Hänen isänsä on jo varakas porvari Mansfeldissa ja taitaa pian tulla pormestariksi. Minä soisin, että minun kotini näkö-alat olisivat yhtä iloiset. Se ei tekisi mitään, vaikka minä kärsisin kovaa köyhyyttä muutamia vuosia enemmän, mutta äitini ja Elsan huolet painavat minua usein raskaasti. Siihen menee vielä pitkä aika, ennenkuin minä voin tehokkaasti auttaa heitä, ja sillä välin pikku Elsani valoisa nuoruus ja meidän uupuneen kärsivällisen äitimme parhaat voimat kuluvat vähitellen pois.
Itse puolestani hyväksyn kokonaan Martin'in ajatusta, että "nuorten tulee erittäin oppia kestämään vaivoja ja puutetta; sillä semmoiset kärsimiset eivät vahingoita heitä ollenkaan. Se vahingoittaa paljoa enemmän, jos joku menestyy ilman vastuksitta, kuin jos hän näkee vaivoja." Hän sanoo myöskin: "Jumalan on tapa tehdä kerjäläisistä mahtavia miehiä, niinkuin Hän loi mailman tyhjästä. Katsokaat kuninkaitten ja ruhtinaitten hoveja, kaupunkeja ja pitäjiä. Te näette niissä lakimiehiä, tohtoreita, neuvonantajia, sihteereitä ja pappeja, jotka tavallisesti ovat olleet köyhiä, ja aina näette semmoisia, jotka ovat olleet ylioppilaita ja kynän avulla nousneet niin korkealle, että nyt ovat ylhäisiä miehiä."
Mutta tie rikkauteen kynän kautta tuntuu pitkältä ja niitten olentoin elämä, jotka ovat minulle ylen kalliit, surkastuu, sillä välin kuin kiipeen sille portaalle, josta voi heitä auttaa! Toisinaan arvelen, että minun olisi pitänyt ruveta kauppamieheksi, ihmiset näyttävät hyötyvän niin paljoa nopeammin kauppatointen kuin lukemisen kautta; ei mikään mailmassa ansaitse mielestäni niin hyvin vaivannäköä kuin taakan huojentaminen kotona olevien hartioilta. Mutta se on liian myöhäistä. Ei vierevä kivi sammaloidu. Minun täytyy nyt astua eteenpäin sitä tietä, jonka olen valinnut. Vaan toisinaan tunnen vielä saman pelon, joka valloitti minut tuona yönä metsässä. Näyttää siltä kuin taivas sotisi minua vastaan ja kuin minunlaiseni olisi turha edes toivoa saavansa hyödyttää ketään.
Se alakuloisuus, joka köyhyydestä lähtee, tuottaa epäilemättä osaksi nämät ajatukset. Martin Luther sanoi niin minulle kerta, kun hän tapasi minut epätoivoisena. Hän sanoi, että hän hyvin tiesi, mikä se oli. Hän oli köyhyyden vuoksi kärsinyt aivan paljon Magdeburgissa, vieläpä Eisenachissa todenteolla aikonut kokonaan heittää lukemisensa silleen ja palata isänsä ammattiin. Hän on hyvä minua ja kaikkia kohtaan, jotka ovat puutteessa, mutta hänen varansa eivät vielä salli, että hän tekee muuta kuin elättää itiensä. Taikka pikemmin, ne eivät ole hänen omat varansa, vaan hänen isänsä, ja hän tietää, ettei hänen ole oikeus olla antelias isänsä säästäväisyyden ja työn nojalla.
Minusta näyttää elämä toisenlaiselta, minun täytyy myöntää se, kun olen syönyt kunnollisen aterian. Mutta silloin minä en voi olla ajattelematta niitä harvoja semmoisia aterioita, joita heillä on siellä kotona. Ei sentähden, että Elsan kirjeet olisivat surulliset. Hän ei milloinkaan mainitse mitään, joka saattaisi minut murheelliseksi. Ja tällä viikkoa hän lähetti minulle gulden'in, jonka hän sanoi olevan kokonaan hänen omansa, ja hän oli luvannut, ettei hän koskaan käyttäisi sitä, jollen minä sitä ottaisi. Mutta muuan ylioppilas, joka taannoin näki heidät, kertoi, että äitimme näytti kalvealta ja kivulloiselta. Ja muitten huolten lisäksi on meidän isämme kuukausi takaperin perheesemme ottanut pikkuisen orpotytön, erään äitimme serkun, jonka nimi on Eva von Schönberg. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin orvon leipäpalaa, mutta kun tämä taas vie äidiltä ja lapsilta yhden leipäpalan, on vaikea olla iloinen semmoisesta armeliaisuuden työstä.