Humanistat elikkä muinaisen pakanallisen viisauden harrastajat ovat hyvin mahtavat täällä. Mutianus Rufus on heidän päämiehensä. He tulevat usein kokoon, etenkin hänen luonansa, ja hän esittelee aineita, joita heidän tulee runomitalla latinaksi selittää, esimerkiksi "köyhyyden ylistys." Martin Lutherin ystävä Spalatin on ollut läsnä näissä kokouksissa; mutta hän itse ei ole käynyt niissä, ei ainakaan jäsenenä. Kerrotaankin heidän keskusteluistaan kummallisia seikkoja, jotka saattavat runoilian ja filosofin nimen, josta he kerskaavat, kovasti pahanmaineiseksi oikeauskoisten joukossa. Nämät aatteet Mutianus ja hänen ystävänsä sanotaan tuoneen klassillisen kirjallisuuden muassa Italiasta. Hän on myöskin lausunut ja kirjoittanut eräälle ystävälle, että "ei löydy kuin yksi jumala ja yksi jumalatar, vaikka eri muodoilla ja eri nimillä, niinkuin Jupiter, Sol, Apollo, Moses, Kristus; Luna, Ceres, Proserpina, Tellus, Maria." Mutta hän varoittaa oppilaitansa julkisesti näistä asioista puhumasta. "Ne ovat salassa pidettävät", hän sanoo, "niinkuin Eleusin mysterit. Uskon asioissa meidän tulee käyttää satujen ja arvoitusten peittoa. Ylenkatsokaamme Jupiterin, se on parhaan ja korkeimman jumalan, armon kautta alhaisempia jumalia. Kun sanon Jupiterin, minä tarkoitan Kristusta ja totista Jumalaa."
Mutianus ja hänen ystävänsä puhuvat myöskin tuttavien kesken varsin halveksivalla tavalla kirkonmenoista nimitellen messua komediaksi ja pyhiä relikejä korpin luiksi [se on hirsipuussa riippuviksi luurangoiksi, joita korpit nokkivat]; puhuen alttaripalveluksesta niinkuin hukatusta ajasta; ja soimaten kanonisten tuntien rukouksia pelkäksi koiran haukunnaksi taikka yrinäksi, ei kuitenkaan työntekiä- vaan laiskurimehiläisten.
Jos joku nuhtelisi heitä tämmöisistä häväisevistä puheista, he arvattavasti vastaisivat, että olivat lausuneet niitä ainoastaan salaisessa merkityksessä eikä tarkoittaneet sillä mitään. Mutta kun katsoo oikeaksi, että näin peittää todelliset ajatuksensa ja ajaa tyhjäksi erhetyksensä, on vaikea eroittaa, mikä on teko-väite, mikä totta heidän mielestänsä. Minusta näyttää myös kuin he aivan syvistä ja juhlallisista kysymyksistä tekisivät pelkkiä järkeä teroittavia leikkejä elikkä arvoituksia.
Tämä nähtävästi pidättää Martin Lutheria paljoa enemmän kuin heidän tutkimustensa rohkeus lukemasta itseänsä heidän joukkoonsa. Hänen luontonsa on niin kunnioittavainen, vaikka kohta hänen mielensä on niin uljas. Minä luulen, että hän uskaltaisi tehdä taikka kärsisi mitä hyvänsä sitä puollustaakseen, mitä hän katsoo oikeaksi; mutta hän ei siedä, että vähintäkään rahtua siitä, mitä hän pitää pyhänä, pilkataan taikka käytetään vaan järjen harjoituksen esineeksi.
Etupäässä hän tätä nykyä isänsä erityisestä tahdosta tutkii Roman kirjallisuutta ja lakia, niinkuin myöskin Aristoteleen allegorioita ja filosofiaa. Hän työskentelee mielellään totisissa ja tukevissa opin-aineissa; runoutta ja soittoa harjoittaa hän huviksensa ja virvoituksekseen. Mutta väittelyssä hän vasta oikein mainio on. Muutamia iltoja takaperin hän vei minut yhteen ylioppilas-seuraan, jossa uusia ja vanhoja kysymyksiä keskustellaan. Olipa tuota komea nähdä, kuinka meidän Martin aina pääsi voitolle; milloin hän iski kiinni vastustajiinsa, ikäänkuin kotka pikku lintujen parveen, taikka laski alas leijonan-kämmenensä ja levollisesti kukisti kokonaisen lauman vasta-väitteitä, ilmeisesti itse mitään tietämättä siitä häviöstä, jonka hän oli aikaan saanut, siksi kuin joku heikko maahan kaadetun vihollisen vaikeroiminen huomautti häntä, ja hän vetäytyi takaperin, hyvänsävyisesti pyytäen anteeksi, että oli loukannut jonkun tunteita. Välisti hän poltti jonkun sopimattoman perusteen taikka sekavan selityksen poroksi jollakin leikillisyyden taikka ivan leimauksella. Minä en luule, että hän usein hämmentyy siitä, että liian paljon katsoo riita-asiaa vastustajan silmillä. Hän pitää kiinni siitä yhdestä totuudesta, jota hän puollustaa, ja katsoo vaan sitä yhtä kohtaa, jota hän tarkoittaa, ja tällä välin hän karkaa päälle ankaralla voimalla, johon hänen ponteva tahtonsa ja kiitävä ajatuksensa ovat yhtyneet, musertaen kaikki, mitä sattuu hänen tiellensä, hajottaen pakenevat oikealle tai vasemmalle eikä milloinkaan huolien, onnistuuko niitten kokoontua jälleen ja järjestyä hänen takanansa. Hän tietää, että jos hän vaan kääntyy heitä vastaan, he samalla hälvenevät taas.
Minä en tiedä oikein sanoa, kuinka tämmöinen sodankäynti sopisi asianajajalle, jonka tulee katsoa jokaisen asian menestystä, jota hän on ottanut valvoaksensa. Minä en saata ajatella, että Martin Luther levollisesti kokoisi todistuksia pahimman puolen eduksi siinä tarkoituksessa, että myöskin pahin puoli voittaisi, joka on, luullakseni, usein asianajajan toimi.
Epäilemättä hän kuitenkin löytää taikka hankkii itselleen leipänsä mailmassa. Professorit ja oppineet miehet toivovat aivan suuria hänen elämästään. Ja mikä harvinaista on (he sanovat), hän näyttää olevan yhtä paljon ylioppilaitten kuin professoreinkin lemmitty. Hänen luontonsa on niin ystävällinen; hänen soittotaitonsa ja hänen ihmeellinen keskustelu-kykynsä tekevät hänet aivan mieluisaksi kaikille.
Vaan näitten kaikkien ohessa voimme kuitenkin me, jotka tunnemme hänet tarkoin, välisti huomata sen miettivän synkkämielisyyden tulvan, joka näyttää nousevan kaikkien semmoisten sydänten pohjalle, jotka ovat katsoneet syvältä itseensä taikka elämään.
Hän ottaa yhtä paljon vaaria uskon asioista kuin ennenkin eikä koskaan laiminlyö jokapäiväistä messua. Mutta kahdenkeskeisistä puheistamme minä näen, ettei hänen omatuntonsa ollenkaan ole levollinen. Onko hän ollut semmoisissa taisteloissa kuin minä tuona kauheana yönä metsässä? Kenties taisteloissa, jotka olivat samassa määrässä tulisemmat ja hirveämmät kuin hänen luontonsa on voimallisempi ja hänen mielensä syvempi kuin minun. Mutta ken voi kertoa? Miksi ilmoittaa toisilleen huolia, joista nähtävästi ei mikään maanpäällinen järki voi päästää? Sydämen sisimmät loukot jäävät aina, arvaan minä, erakoiksi, ikäänkuin tuo kolkko ja kammottava pyhyys entisen Juutalaisten temppelin esiripun takana, johon mennään vaan kerta vuoteensa ja jota päivä heikosti valaisi pyhän esiripun paksujen poimujen lomista.
Jospa vaan tämä erakko todellakin olisi kaikkein pyhin — taikka, oli se mikä on, jospa meidän ei tarvitsisi astua siihen kuin kerta vuoteensa eikä kuljettaa muassamme joka paikassa sen synkkien salaisuuksien tietoa. Mutta voi! kun kerran olemme astuneet sen sisään, emme milloinkaan unhota sitä. Se on niinkuin nuot kylmät, pimeät kryptat kirkkojemme alla, joissa pidetään messua kuolleita varten ja joissa kryptoissa muutamissa luostarikirkoissa palsamoitut ruumiit makaavat muumioiksi kuivettuneina ja näkyvät ristikkojen lävitse. Kaikkia ylipuolella vietettäviä juhlia häiritsee tieto näistä kolkoista maan-alaisista kuoleman kammioista; samoin kuin holvien kosteus sekaantuu suitsutuksiin, samoin kuin hauta-virsien kolea valitus yhtyy ylistyshymneihin.