Mikä taattu toivo minulla siis olikaan, että saisin syntini anteeksi? Mikä papin tai munkin sana, oli hän vaikka pyhin maan päällä, voisi milloinkaan vakuuttaa minulle, että olin ollut rehellinen itse suhteeni? Mikä synnin päästö koskaan oikeuttaisi minua uskomaan, että ristinvaatteeni, jotka olin saastuttanut, niinkuin sanottiin, "ennenkuin jätin lapsenkenkäni", voisivat kerran vielä käydä valkoisiksi ja puhtaiksi?
Silloin tulin ensi kerran eläissäni ajatelleeksi munkinlupausta, luostaria ja kaapua. Minä tiesin, että luostarielämällä oli ansio, jota useat vertasivat toiseksi kasteeksi. Olikohan mahdollista, että kaikkien minun pyrintöjeni päätös lopulta olisi munkinkaapu? Minne sitten isä ja äiti, kallis Elsa ja pienet lapset kotona joutuisivat? Näitten rakkaitten kasvojen muisto näytti tuokioksi karkottavan synkän pelkoni, niinkuin takanvalkea sanotaan torjuvan susia. Mutta nytpä kolea ääni kuului kuiskaavan: "jos Jumala on sinua vastaan ja pyhimykset ja omatuntosi, millä lailla voit omaisiasi taikka ketäkään muuta auttaa?" Minun oli aivan mahdoton eroittaa, mitkä mieleen-johtumukset tulivat perkeleeltä, mitkä Jumalalta, mitkä omasta syntisestä sydämestäni; vaan kuitenkin se lienee anteeksi antamaton synti, kun sekoittaa niitä toisiinsa. Josta syystä minä koetin loppupuolen yötä olla kokonaan ajattelematta enkä tehnyt muuta kuin astuin edestakaisin, lausuen Jumalan Kymmeniä Käskyjä, Uskontunnustusta, Paternosteria, Ave Mariaa, pyhimysten litaniaa ja kaikkia kollektoja ja hartaita huokauksia, jotka suinkin muistin. Tämä näytti vähitellen rauhoittavan minua, varsinkin Uskontunnustus ja Paternoster, joko sentähden, että ne ovat manauksia, joita pahat henget erittäin pelkäävät, vai sentähdenkö, että on jotakin aivan lohdullista yksistänsä sanoissa "Isä meidän" ja "syntien anteeksi-antamus" — sitä minä en tiedä. Arvattavasti molemmista syistä.
Ja niin aamu koitti, ja auringonsäteet pujahtivat matalalta esiin punertavien honkien välitse; ja minä lausuin Ave Marian ja muistin Jumalan suloisen äidin ja rohkaisin vähän mieltäni.
Mutta koko seuraavana päivänä minä en tointunut tämän yksinäisen yön kauhuista. Näytti siltä kuin joku pilvi olisi peittänyt toiveeni ja tuumani. Kuinka minä voin tietää, eikö kaikki, jota olin katsonut elämäni pyhimmäksi tarkoitukseksi, ollut vaan mailman, lihan ja perkeleen kiusauksia; ja eikö, vaikka kuinka näkisin vaivaa rakkaitten omaisieni tähden, syntini tuottaisi heille enemmän murhetta kuin kaikki minun menestykseni voisi poistaa?
Kuitenkin, kun jätin taakseni metsän varjon, tuntui sydämeni käyvän keveämmäksi. Tästälähin minä aina uskon, että kauheimmat metsätarinat ovat todenperäisiä, ja että paholaiset öisin asuskelevat yksinäisillä saloilla.
Oli hauska nähdä Erfurtin kirkontornien kohoavan eteeni lakealta.
Minulla on vaan yksi ystävä yliopistossa; mutta tämä on Martin Luther, ja hän on yksistänsä minulle samanveroinen kuin kokonainen parvi muita. Häntä katsotaan jo eteväksi ylioppilaitten joukossa; ja professorit toivovat hänestä paljon.
Hän lukee parhaasta päästä lakitiedettä, koska hänen isänsä tahtoo, että hänestä tulee taitava lakimies. Siksi minäkin aion, ja hänen neuvonsa, jotka hän aina sydämellisesti antaa, ovat varsin tärkeät minulle.
Hänen elämänsä on todella muuttunut siitä ajasta, jolloin ensin tutustuimme hänen kanssansa Eisenachissa, kun täti Ursulan kävi häntä sääliksi, tuota avutonta oppilasta, joka leipäpalasta varten lauloi ovien edessä St. Yrjön kadulla. Hänen isänsä on lujasti ponnistellut perheensä elatusta ja vaurastumista varten. Tämä on häneltä viimein onnistunut; hänellä on nyt oma valinpaja ja pari sulatus-uunia, ja Martin saa yliopistossa runsaasti apua häneltä. Martin'in taisteloin jäinen aamu näyttää nyt menneen, ja kaikki on valoisana hänen edessänsä.
Erfurtin yliopisto on etevin Saksassa. Siihen verrattuina muut yliopistot ovat, niinkuin Martin Luther sanoo, vaan yksityis-akademioita. Meitä on täällä ylioppilaita nykyään tuhannen tai kolmentoista sadan vaiheilla. Muutamat meidän professoreistamme ovat tutkineet klassikoita Italiassa muinaisten Kreikkalaisten ja Romalaisten jälkeisten johdolla. Vaaliruhtinas Fredrik on kyllä hiljakkoin perustanut uuden yliopiston Wittenbergiin, mutta me täällä Erfurtissa emme suuresti pelkää, että Wittenberg voittaisi vanhan laitoksemme.