Taikka joku puunpiirtäjä koettaa käyttää puupalasiaan kirjaimiksi, ja kirjapainon taito on keksitty. Mutta se kuuluu hänen ammattiinsa. Hän ei ole poikennut tieltänsä etsimään keksintöjä. Hän on löytänyt ne matkallansa, jokapäiväisen työnsä ohessa. Minusta tuntuu siltä kuin ei ihmisistä tulisi suuria miehiä eikä löytäjiä eikä keksijöitä sillä että koettavat semmoisiksi päästä; vaan sillä, että parhaitten voimiensa mukaan harjoittavat, mitä ovat toimeksensa saaneet. Näin parannukset syntyvät itsestänsä, toinen toisensa perästä, askel askelelta; jokaista tehtyä parannusta koetetaan käytännön kautta, siksi kuin viimein osattu aate tulee, ei niinkuin mikään synkkien salojen henki, vaan niinkuin enkeli jokapäiväisen elämän uralle; ja nuot vähäiset parannukset muuttuvat suureksi keksinnöksi. Tässä menetystavassa on vielä toinenkin suuri etu, jota isämme on paitsi. Jos ei keksintö synnykään, meillä on kaikissa tapauksissa parannukset jälellä, jotka aina ovat jonkunarvoiset. Ei jokainen voi kirjapainoja keksiä eikä Uusia Indioita löytää; mutta jokainen puunpiirtäjä saattaa tehdä piirroksensa vähäisen paremmaksi, ja jokainen merenkulkia saattaa tunkea vähäisen kauemmaksi kuin hänen edelläkäviänsä.
Tuntuu kuitenkin melkein rikokselta, kun kirjoitan tällä tapaa isästämme. Mitä Elsa ja äitimme sanoisivat, jotka luulevat, ettei mikään mun kuin sattumus taikka ihmiskunnan sokeus estä meitä suuruuteen pääsemästä? Ei niin, että he olisivat isältämme oppineet ajattelemaan näin. Minä en ole eläissäni kuullut hänen laskevan kadehtivaa tai halveksivaa sanaa kenestäkään niistä, jotka ovat parhaiten menestyneet, missä hän ei ole menestynyt. Hän näyttää pitävän kaikkia semmoisia ihmisiä suuren veljeskunnan jäseninä ja iloitsee, kun toinen saavuttaa sen päämäärän, johon hän ei ennättänyt, juuri niinkuin hän iloitsisi, jos häneltä itseltä tänään joku hanke onnistuisi, joka ei onnistunut eilen. Tämä luonnon jalous se on, joka saattaa minut kunnioittamaan häntä enemmän kuin mikään menestys hyvänsä. Siitä syystä, että minä pelkään, ettei minun luontoni tämmöisten pettyneitten toiveitten elämässä pysyisi niin jalona, vaan huono onni katkeroittaisi sydäntäni ja köyhyys masentaisi miehuuttani, jota eivät koskaan ole tehneet hänen suhteensa — siitä syystä minä olen uskaltanut lähteä etsimään niitä riuttoja, joihin hän joutui haaksirikoksi, jotta voisin niitä välttää. Ei kaikki ihmiset voi palata haaksirikkoisina, ryysyisinä ja puutteen-alaisina onnettomalta retkeltä ja kuitenkin säilyttää yhtä toivokasta sydäntä, yhtä hilpeätä luontoa ja yhtä tyytyväistä ja leppeätä mieltä, kuin jos he olisivat tuoneet "kultaisen taljan" muassaan. Näin isämme tekee lakkaamatta; ja sentähden minä luulen, että hänen aarteensa, samoin kuin niitten, jotka noudattavat evankelisen täydellisyyden sääntöjä, ovat tallella siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Minä en kykenisi siihen. Minä en suinkaan palaisi, ennenkuin tuottaisin muassani, mitä etsin, taikka minä palaisin viheliäisenä raukkana, semmoisena, joka on joutunut haaksirikkoon yhtä paljon sydämen kuin omaisuuden puolesta. Ja sentähden minun täytyy tutkia karttojani ja huolella valita satamani ja laivani, ennenkuin vesille lähden.
Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun seisoin metsän viimeisellä ylängöllä, josta sopi katsoa takaisin Eisenachiin, joka sijaitsi laaksossa Wartburgin varjossa. Suojelkoon Jumalan kallis äiti, St. Elisabet ja kaikki pyhimykset sitä ainiaan!
Mutta minulla ei ollut pitkää aikaa luoda silmäyksiä Eisenachiin. Talvipäivät ovat lyhyet; edellisenä yönä oli satanut vähäisen lunta. Eisenachin huonetten katot olivat käyneet valkoisiksi, ja kirkontornin leikkaukset hohtivat alabasterilta. Ohut peite oli laskennut niityille ja mäelle, ja hongissa riippui hienoja härmäverkkoja. Minun tuli astua melkein kolmekymmentä peninkulmaa [Englannin] metsiä ja laaksoja, ennenkuin pääsin Erfurtiin. Päivä oli kirkas, ja ilma yhtä kevyt kuin sydämenikin. Honkien varjot kallistuivat jäätyneen lumen ylitse, joka iloisesti ratisi jalkojeni alla. Aukoilla tummat oksat kuvautuivat mustiksi ja selviksi talvisen taivaan vaaleansiniselle pohjalle. Esinetten reunat ilmestyivät jyrkkinä ja tarkkoina, niinkuin minä päätin, että oman elämäni määrä olisi. Minä tiesin, että aikomukseni olivat puhtaat ja ylevät, ja kuului siltä kuin taivas varmaan suosisi minua.
Mutta kun päivä vähitellen kului, minua alkoi kummastuttaa, ettei metsä loppunut, siksi kuin auringon yhä aletessa minä pelkäsin, että olin joutunut eksyksiin; ja kun viimein nousin jollekin törmälle, että näkisin avarammalle, havaitsin aivan selvästi, että olin lumessa poikennut väärälle tielle. Isot metsämaat ymyäröitsivät minua; toinen honkakukkula kohosi toisen takaa; ja ainoastaan kaukaisesta aukosta minä vilaukselta näin alipuolella olevan tasangon, jossa tiesin Erfurtin varmaan löytyvän. Päivänvalo väheni joutuin; matkalaukkuni oli tyhjä. Minä tiesin, että siellä täällä laaksojen kätkössä löytyi kyliä, mutta en nähnyt mitään savukiehkuraa nousevan mistään eikä mitään ihmisjälkiä, paitsi tuon tuostakin muutamia risuläjiä jossakin uudessa metsän-aukossa. Yhtä tämmöistä metsän-aukkoa kohden minä suunnittelin matkaani sillä aikeella, että seuraisin puunhakkaajan polkua, joka, arvelin minä, epäilemättä johdattaisi minut jonkun sysimiehen kodalle, jossa saisin lämmintä ja suojaa. Kuitenkin ennenkuin pääsin tälle paikalle, yö oli tullut. Alkoi uudestaan sataa lunta, ja minusta tuntui liian uskaliaalta jättää isompi tie ja astua jotakin tuntematonta tolaa. Minä koetin sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Eikä tilani ollutkaan perin vaikea. Minulla oli limsiö ja taulaa muassani, minä keräsin kuivia puita ja oksia, ja sain, vaikka vaivalla, tulen syttymään. Minun oli kyllä vilu ja nälkä, mutta siitä en paljon huolinut. Tämä oli vaan ylimääräinen paasto, ja minusta tuntui aivan luonnolliselta, että minun elämäni matka alkaisi vastuksella ja vaaralla. Niin oli aina laita pyhimysten legendoissa, romansseissa taikka saduissa taikka muutoin, kuin jotakin suurta oli tekeillä.
Mutta yöllä, kun tuuli vonkui lukemattomissa hongissa, ei sillä lempeällä, monenlaisella äänellä kuin kesäisissä tammimetsissä, vaan pitkällä, yksitoikkoisella vaikeroimisella, ikäänkuin hautavirsi, syntyi sydämessäni semmoinen ahdistus, jonka vertaista minä en ollut milloinkaan ennen tuntenut. Minä tiesin, että rosvojoukkoja liikkui metsissä, minä kuulin kaukaa susien ulvonnan; mutta pelko se ei ollut, joka lennätti ajatukseni niin rajusti edestakaisin, ei ainakaan se pelko, että minulle tulisi minkäänlainen ruumiillinen vahinko. Minä muistin kaikkia noita kertomuksia hurjista metsästäjistä, onnettomista syntisistä ihmisistä, joita pahat henget ajoivat; vaan nämä kertomukset, jotka olivat herättäneet vallatonta iloa Elsassa ja minussa, kun äidin-äitimme kertoi niitä meille kotitulen ääressä, näyttivät nyt jäädyttävän sieluani kauhulla. Sillä enkö minä ollut syntinen olento ja eivätkö myöskin pahat henget todella ympäröinneet minua? — ja mikä estäisi heitä minua käsiinsä saamasta? Kuka koko mailmassa auttaisi minua! Voinko minä luottamuksella katsoa ylös Jumalan puoleen? Hän rakastaa ainoastaan hurskaita. Taikka Kristuksen puoleen? Hän on tuomari; ja hirveämpi kuin tuhansien perkeletten huudot on syntisen kuulla hänen äänensä tuomion kauhealta, lumivalkoiselta valta-istuimelta. Silloin syntini ilmestyivät minun eteeni — laiminlyödyt rukoukseni, vaillinaisesti harjoitettu katumukseni, puolinaiset tunnustukseni. Enkö minä vielä tänä aamuna ollut täynnä ylpeitä ja kunnianhimoisia tuumia — enkö minä kenties myöskin turhanpuolisesti vertaillut itseäni hyvään isääni ja ajatellut itseäni kaikkien mailman ilojen saavuttajaksi ja nauttijaksi? Tosin se ei juuri liene ollut synti, kun toivoin saavani pelastaa omaiseni köyhyydestä ja huolista; mutta se oli varmaan synti, kun halasin maallista kunniaa, niinkuin isä Kristofer niin usein on minulle selittänyt. Kuinka vaikea siis eroittaa nämät molemmat toisistaan! Missä velvollisuus päättyy, ja missä kunnianhimo ja ylpeys alkavat? Minä päätin mennä jonkun rippi-isän luo, kohta kuin tulisin Erfurtiin, jos milloinkaan pääsisin sinne. Vaan kuitenkin, mitä viisainkaan rippi-isä voi tehdä minun hyväkseni tämmöisessä vaikeassa tilassa? Kuinka minä koskaan voin olla varma, etten ollut pettänyt itseäni, kun tutkin menetyksieni syitä, ja siis myöskin häntä, ja näin saanut väärillä perusteilla synninpäästön, joka ei voinut ensinkään auttaa minua? Ja jos näin lienee tulevien synnintunnustusteni laita, miks'ei myöskään kaikkien entisten?
Tämä ajatus kauhistutti minua, ja pohjaton kurjuuden syvänne näytti aukenevan jalkojeni eteen. Minä en osannut pois tukalain ajatusteni kiedoksista, yhtä vähän kuin metsästäkään.
Sillä jos näissä epäilyksissä oli perää, eivät ainoastaan ne synnit, joita minä en ollut tunnustanut, olleet anteeksi antamatta, vaan myöskin ne synnit, jotka olin tunnustanut ja joista olin väärällä perusteilla saanut päästön. Niin muodoin ehkä ei mikään tällä hetkellä suojellut sieluani Jumalan Kristuksen tuomiolta ja riemuitsevien perkeleitten julmuudelta, yhtä vähän kuin mikään suojeli ruumistanikaan lumelta.
Näytti siliä kuin vaan yksi keino voisi pelastaa minut, eikä sekään ollut saatavilla. Jos löytäisin erehtymättömän rippi-isän, joka voisi katsoa alas sydämeni syvyyteen ja takaperin jokaiseen elämäni soppeen, joka voisi paljastaa koko olentoni minun itse eteeni, tarkasti nähdä kaikki aikomukseni ja määrätä minulle sen katumus-harjoituksen, jonka todella ansaitsen, minä matkustaisin mailman ääriin saakka, häntä tavatakseni. Vaikka hän ensin kaikkien pyhien eremitein ja martyrein elämästä etsisi itse-kidutuksen esimerkkejä ja sitten käskisi minua mitä ankarimpiin katumus-harjoituksiin, tuntuisivat nämät minusta huokealta, kun vaan olisin varma, että ne olisivat oikeat ja että todellinen synninpäästö lähtisi niistä.
Mutta tämmöinen rippi-isä minun oli mahdoton milloinkaan löytää.