Tuntuu melkein silloin, kuin jos Maria, Jumalan kallis äiti, hallitsisi mailmaa, eikä Kristus — Tuomari, eikä Kaikkivaltias salamoineen. Joka luontokappale näyttää olevan niin lempeästi ja niin hellästi hoidettuna; minä en voi estää, että menestyn paremmin siellä kuin kirkossa. Mutta tämä lienee siitä, että minä en ole jumalinen.

II.

Otteita Fredrikin aikakirjasta.

Erfurtissa 1503.

Vihdoin minä seison sen mailman kynnyksellä, johon minun on niin kauan aikaa tehnyt mieli päästä. Elsan mailma ei ole enää minun; en ole kuitenkaan koskaan, ennenkuin tällä viikkoa, tuntenut, kuinka kallis tuo vähäinen koti-mailma on minulle. Jumala varjelkoon, että olisin jättänyt sen iäksi. Minä toivon saavani palata siihen jälleen, ei sentään milloinkaan enää vanhempieni vaivaksi, vaan heidän tuekseen ja turvakseen, että äitini pääsisi niistä huolista, jotka vähitellen hivuttavat hänen kallista elämäänsä, että isäni saisi tilaisuutta toteuttaa suuria tuumiansa ja pikku Elsastamme tulisi yhtä arvoisa nainen kuin kukaan hyvänsä noista paronessoista, joista äidin-äitimme kertoo meille. Vaikka tosiaan, niinkuin nyt on, kun juhlapäivinä astuu minun vieressäni kirkolle, puettuna karmosiinipunaiseen hameesensa, musta tröiiy pyöreällä, sievällä vartalollaan, valkoinen esiliina edessä, hopeakäädyt kaulassa, vaalea tukka somasti palmikoittuna, ja siniset silmät aivan täynnänsä päivänpaistetta — kukapa näyttää kauniimmalta kuin hän? Minä olen kyllä nähnyt, etten ole ainoa Eisenachissa, joka niin ajattelee. Minä soisin vaan, että saattaisin tehdä kaikki päivät juhlapäiviksi hänelle ja ettei pikku siskoni tarvitsisi, kun juhla on mennyt, niin huolellisesti panna pois kaikkia koristuksiansa isoon arkkuun ja pukea jälleen päällensä Tuhkimuksen vaatteitansa, jotta, jos se kuninkaanpoika, josta satu puhuu, tulisi, hän tuskin tuntisi sitä kaunista pikkuista prinsessaa, jonka hän on kirkossa nähnyt. Ei kuitenkaan kenenkään kuninkaanpojan tarvitse hävetä Elsaamme edes hänen arki- tai työvaatteissansa; hän ei suinkaan olisi tuo oikea, jos hän niin tekisi. Hämyssä, kun päivän työt ovat tehdyt ja lapset nukkuvat, ja hän tulee, kudin kädessään, istumaan minun viereeni sälyhuoneesen taikka puutarhaan perunapuun alle, mikä prinsessa näyttää virkeämmältä tai sievemmältä kuin Elsa hienolla, keltaisella tukallaan, joka on seppeleenkaltaiseksi palmikoittu? Kukapa arvaisi, että hän on askaroinnut koko päivän, keittänyt ruokaa, pessyt vaatteita ja hoitanut lapsia. Jollei juuri siitä verevästä muodosta, jonka hänen toimeliaisuutensa on synnyttänyt, ja siitä hänen suloisesta, hiljaisesta äänestänsä, johon naiset, luullakseni, parhaiten tottuvat pienten lasten kehtojen luona.

Arvattavasti minä en ole vielä keneenkään tyttöön rakastunut sen vuoksi, etten koskaan ole nähnyt ketään, jota sopisi verrata meidän Elsaamme. Minä en kuitenkaan näe unta semmoisista kasvoista kuin Elsalla on, kun unet tulevat, eikä edes aivan semmoisista kuin äidillä on. Äitini silmät ovat himmentyneet monesta huolesta; eikö juuri tuo lakastunut ja kuihtunut otsa tee häntä niin pyhäksi minulle? Pyhemmäksi kuin mikään pyhimysten sädekehä! Ja Elsa, hyvä, taitava, pikkuinen Elsa; hän on kallis kodinhaltiatar; mutta niillä kasvoilla, joista minä näen unta, niillä on toisenlainen katsanto. Elsan silmät ovat hyvät, niinkuin hän sanoo, näkemään ja auttamaan; ja suloiset ne todella ovat rakkaudessa — kalliit, lempeät, uskolliset silmät. Mutta niissä silmissä, joista minä näen unta, on toisenlainen katse, on tulta, niinkuin äidin-äitimmekin silmissä, ikäänkuin etelän auringon alta; tummat, uneksivat, kauas näkevät, sydäntä polttavat silmät, niinkuin romanssien naisten, vaan kuitenkin tähystellen taivaasen, niinkuin St. Cecilian, kun hän ihastuneena seisoo urkujensa vieressä. Hänen pitäisi olla pyhimys, että minä saisin istua hänen jalkainsa juuressa ja katsoa hänen puhtaan sydämensä kautta taivaasen, vaan kuitenkin rakastaa minua yksinään, tulisesti, pelottomasti, innokkaasti, ikäänkuin koko hänen taivaansa olisi minun rakkaudessani. Minun rakkaudessani! mutta mikä minä olen, että minä semmoisia uneksin? porvarinpoika Eisenachista, rahaton ylioppilas, joka on viikon päivät oleskellut Erfurtissa! Puutetta näkevän perheen vanhin poika, joka ei saa ajatellakaan, että hän rakastaisi oivallisinta tyttöä koko mailmassa, ennenkuin minä tapaan hänet ennenkuin olen pelastanut isäni, äitini ja kuusi veljeä ja sisarta kovan köyhyyden kynsistä. Sitä tuntuu melkein petokselta, kun pidän toista olentoa parempana kuin Elsaa, vaikkapa vaan unissakin. Minusta on kuin näkisin, kuinka hänen lempeät, siniset silmänsä täyttyvät moittivilla kyynelillä. Sitä ei tarvitse epäilläkään, että minulla on mitään kilpailiaa Elsan sydämessä, ei edes unissakaan. Armas, pikkuinen Elsa parka!

Elsan täytyy päästä noitten jokapäiväisten, kalvavien huolten taakasta, siitä köyhyyden ja pettyneitten toiveitten painosta, joka on saattanut äitimme niin varhain vanhaksi. Jos minä olisin ollut isäni sijassa, minä en suinkaan olisi jaksanut katsoa, kuinka talvi niin pian peitti hänen elämänsä kesän. Mutta hän ei näe sitä. Taikka jos tuokioksi äidin vaaleat kasvot ja nuot harmaat hiukset, jotka alkavat ilmestyä, näyttävät huolestuttavan häntä, hän suutelee hänen otsaansa ja sanoo:

"Äitiseni, tästä päästään pian; nyt ei puutu muuta kuin viimeinen temppu, ennenkuin uusin keksintöni on täydellinen, ja sitten —"

Ja sitten hän menee painoonsa; mutta tähän päivään saakka tuota puuttuvaa temppua ei ole koskaan tehty. Elsa ja äitimme luulevat kuitenkin aina, että se onnistuu häneltä joskus. Äidin-äitimme epäilee. Ja minulla on tuskin toivoa ollenkaan; mutta vaikkapa saisin koko mailman, minä en tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä kenellekään kotona. Minusta isäni laboratoriumi uuneinensa, malleinensa ja kummallisin koneinensa on kolkoin paikka koko mailmassa. Se on niinkuin aavetten asunto, jossa niitten lasten kurjat, nimettömät haamut liikkuvat, jotka kuolivat kohta, kun syntyivät — turhien ja hedelmättömien tuumien haamut; niinkuin semmoisen kaupungin rauniot, jonka maanjäristys on kukistanut, ennenkuin se oli rakennettu valmiiksi, niinkuin hävinneet linnat, joita ei koskaan katettu, hävinneet huoneet, joissa ei koskaan asuttu, hävinneet kirkot, joissa ei koskaan mitään jumalanpalvelusta pidetty. Pyhimykset varjelkoot, että minun elämäni tulisi tämän kaltaiseksi! vaan mikähän se lienee, joka on tehnyt, ett'eivät isäni yritykset luonnistu, siitä minä en saa koskaan oikein selkoa. Hän ei ole mikään uneksija. Hän ei ole mikään laiskuri. Hän ei istu joutilaana kädet ristissä mietiskellen tuumiansa. Hän laskee lukunsa perinjuurisella tarkkuudella; hän kysyy neuvoa kaikilta oppineilta miehiltä ja kirjoilta, jotka ovat hänen saatavillaan. Hän punnitsee ja mittaa ja rakentelee mitä sievimpiä malleja. Hänen huoneensa on täynnä erinomaisia kaavoja, jotka näyttävät siltä kuin niitten pitäisi kelvata, vaan eivät kuitenkaan kelpaa. Professorit ja myöskin vaaliruhtinaan sihteeri, joka on käynyt monta kertaa keskustelemassa hänen kanssaan, ovat vakuuttaneet minulle, että hän on erittäin nerollinen mies.

Mikä se siis on, joka tekee, että hänen elämänsä on mennyt näin hukkaan? Minä en voi sitä ymmärtää; jollei se ole se, että toiset suuret keksijät ja löytäjät näyttävät tehneen keksintönsä ja löytönsä ikäänkuin sivumennen, tavallisen elämänsä varrella. Kun merimies purjehtii määrätyllä matkallansa johonkuhun tiettyyn satamaan, hän huomaa ajo-puita taikka ruohoja, jotka varmaan ovat tulleet tuntemattomista maista merten takaa. Kun hän virassansa purjehtii satamasta satamaan, tämä ajatus on aina mielessään; kaikki, mitä hän kuulee, liittyy luonnollisesti tähän ajatukseen; hän tarkastaa tuulia ja virtoja; hän kokoo tietoja kulkioilta, jotka ovat hairaantuneet tieltään siihen suuntaan, jossa hän luulee tämän tuntemattoman maan löytyvän. Ja viimein hän saa jonkun ruhtinaan uskomaan, ettei hänen luulonsa ole pelkkä unelma, ja niinkuin suuri Kristofer Kolumbus hän rohkenee laskea halki jäljettömän, tuntemattoman Atlantin ja löytää Länsi-Indian. Mutta ennenkuin hän oli keksijä, hän oli merimies.