Opettaja Trebonius, St. Yrjön koulun johdattaja, on erittäin taitava ja kohtelias mies. Hän ottaa lakkinsa päästään, Fritz on jutellut, ja kumartaa oppilaitansa, kun hän astuu kouluun, "sillä", sanoo hän, "näistä pojista tulee vielä monesta pormestareita, kanslereita, tohtoreita ja majistratin jäseniä." Hän mahtaa olla aivan toisenlainen kuin Mansfeldin opettajat. Opettaja Trebonius pitää Martin'ia suuressa arvossa. Olisi hupaista tietää, pääsevätkö hän ja Fritz joskus pormestariksi taikka tohtoriksi.
Martin on todellakin hyvin jumalinen pojaksi, ja niin on Fritz myöskin. He käyvät hyvin säännöllisesti messussa ja ripillä ja pitävät vaaria paastosta.
Martin'in sanoista päättäen minä kuitenkin luulen, että hän yhtä paljon, kuin minä, pelkää Jumalaa ja Kristusta ja tuota kauheata vihan ja tuomion päivää. Minä olen todesti varma, että hän luulee, niinkuin jokaisen täytyy tuntea, ettei meillä olisi mitään toivoa, jollei olisi Jumalan Pyhä Äiti, joka kenties muistuttaa Poikaansa, kuinka hän hoiti ja vaali häntä, ja herättää hänessä jonkunlaista sääliä.
Mutta Martin on ollut melkein kaksi vuotta Erfurtin yliopistossa, ja Fritz on nyt jättänyt meidät opiskellakseen siellä hänen kanssansa; emmekä saa kuulla mitään kertomuksia, ennenkuin ei kukaan tiedä milloin.
Nämät ovat ne ihmiset, jotka minä tunnen. Minulla ei ole mitään muuta puhumista paitsi omasta tavarastani ja asuntopaikastamme.
Tavarani on helposti lueteltu. Minulla on hopeinen relikki-rasia, jossa on yksi St. Elisabetin hius-suortuva. Tämä on kalliin omaisuuteni. Minulla on musta rukousnauha ja siinä iso rautaristi, jonka täti Agnes antoi minulle. Minulla on messukirja ja osa yhdestä Nibelungenlied'in vihkosta; ja paitsi jokapäiväistä pukuani on minulla musta silkkitröijy ja karmosiinipunainen hame, ja kaksi kultaista korvarengasta, ja hopeiset vitjat juhlapäiviä varten, jotka täti Ursula antoi minulle. Fritzillä ja minulla on yhteen myöskin kopia muutamista vanhoista latinaisista hymneistä, joka on koristettu puupiirroksilla ja painettu Nürnbergissä. Puutarhassa minulla on kaksi ruusupensasta; ja minulla on puinen krucifixi, leikattu Romassa semmoisesta puusta, joka on tuotu Bethlehemistä, ja nahkakukkarossa yksi kultaraha, jonka äitikummini antoi minulle ristiäisissäni; ja siinä kaikki.
Paikka, jossa asumme, on Eisenach, ja minun mielestäni se on kaunis paikka. Mutta kun en ole nähnyt mitään muuta kaupunkia, minä en voi sitä varsin sanoa. Täällä löytyy yhdeksän mies- ja naisluostaria; St. Elisabet on perustanut useat niistä. Ja täällä on minä en tiedä kuinka monta pappia. Kirkoissa on muutamia kauniita tauluja, jotka kuvaavat pyhimysten kärsimisiä ja kunniaa, ja maalattuja akkunoita, ja alttareilla isot kultaiset ja hopeiset astiat ja suuri joukko ihmeellisiä relikejä, joita me kävimme palvelemassa suurina pyhimysten juhlina.
Kaupunki on laaksossa, ja korkealle rakennusten ylitse kohoaa se vuori, jossa Wartburg seisoo — sama linna, jossa St. Elisabet eli. Minä olin siellä kerta isäni kanssa viemässä muutamia kirjoja vaaliruhtinaalle. Huoneet olivat kauniisti varustetut matoilla ja samettipäällisillä tuoleilla. Yksi rouva, joka oli puettu silkkiin ja juveleihin, niinkuin St. Elisabet tauluissa, antoi minulle makeisia. Mutta linna näytti minusta pimeältä ja kolkolta. Minun oli halu tietää, mikä huone se oli, jossa se ylpeä maakreivinna eli, joka oli niin epäkohtelias St. Elisabetia kohtaan, kun tämä nuorena tyttönä tuli kuninkaallisesta kodistaan kaukaa Unkarista; ja mikä se kylmä muuri oli, jota vastaan St. Elisabet painoi polttavaa otsaansa, kun hän odottamatta oli kuullut puolisonsa kuolemasta ja epätoivossaan syöksi huoneesta huoneesen linnassa.
Minä olin iloinen, kun taas pääsin väljään metsään, sillä joka paikassa lähellä linnaa ja yltympäri niin pitkältä Eisenachista, kuin silmä kantaa, ei ole kuin metsää. Korkeat tummat hongat peittävät vuoria; mutta laaksoissa niityt ovat hyvin viheriät jokien reunoilla. Parempi on olla laaksoissa kukkien kanssa, kuin tuossa vakavassa, vanhassa linnassa, eikä minua ihmeyttänyt niin paljon, kun olin käynyt siellä, että St. Elisabet rakennutti itsellensä mökin yksinäiseen laaksoon metsään ja tahtoi mieluisammin elää ja kuolla siellä.
Ihanat ovat kesällä niityt honkametsien liepeillä, kun aurinko tuoksuttaa puista suloista, aromatillista hajua, ja linnut laulavat ja peltovarekset vaakuvat. Minä rakastan sitä enemmän kuin suitsutuksia St. Yrjön kirkossa, ja melkein enemmän kuin köörilauluja, ja aivan varmaan enemmän kuin saarnoja, joissa puhutaan niin paljon kauheista tulista ja tuomiopäivästä, taikka ripistä, jossa meille määrätään niin ankara rangaistus. Lampaat ja linnut ja myöskin hyönteiset näyttävät niin onnellisilta, kun on jokaisella oma pikkuinen tyytyväisyyden määkynä tai viserrys tai kuherrus tai hyrinä.