Mansfeldissa Martin oli, siksi kun hän oli kolmetoista-vuotias. Minun tekisi mieli nähdä tämä paikka. Lienee hyvin omituista, kun katselee, kuinka nuot suuret uunit, jossa sulatetaan vaskea ja kallista hopeata, välkkyvät honkametsien lävitse, sillä niitä lämmitetään koko yö metsän-aukoissa. Kun Martin oli pikkuinen poika, hän ehkä valvoi niitten luona isänsä kanssa, jolla nyt on omat uunit ja valinpaja. Paitsi sitä löytyy siellä syviä kaivoksia vuorten alla, joista tuon tuostakin joukko julmannäköisiä vuorenkaivajia tulee esiin. Martin pitää paljon vuorenkaivajista; he ovat niin reipasta ja tukevaa väkeä, ja heillä on omat uljaat laulunsa ja köörinsä, joita hän osaa laulaa, ja hurjat omituiset huvituksensa. Shakki on heidän mielipelinsä. He ovat myöskin totisia niinkuin semmoisten sopii, jotka sukeltavat alas maan uumeniin. Lapsena Martin usein meni heidän kanssaan noihin mustiin, salamyhkäisiin kaivoksiin ja monimutkaisiin onkaloihin, jossa hän näki kalliin malmin suonet. Hän on myöskin usein nähnyt muukalaisia eri kansakunnista. He tulevat kaikista mailman ääristä Mansfeldiin hopeata noutamaan — Bayerista, Schweitsistä ja myöskin ihanasta Venetiasta, joka on palatsien kaupunki, jossa kadut ovat kanavia täynnänsä sinistä merta, ja vaunujen sijasta heillä on venheet, joista he nousevat palatsien marmoriportaille. Kaikkia näitä Martin on kuullut semmoisten kertovan, jotka ovat todella nähneet ne, paitsi mitä hän on itse nähnyt. Hänen isänsä kutsui myöskin usein koulumestarit ja oppineita miehiä luoksensa, että hänen poikansa hyötyisivät heidän viisaasta puheestansa. Mutta minä epäilen, miellyttikö tämä Martin'ia aivan paljon. Hänen oli ehkä vaikea unhottaa sitä vitsaa, jolla häntä kerta piestiin neljätoista erää yhtenä aamuna, eikä liene tuntenut itseänsä kyllin levolliseksi, kun kuunteli heidän keskusteluitaan. Vanha Mansfeldin kreivi Günther pitää Martin'in isää suuressa arvossa ja käskee hänet usein luokseen neuvotellaksensa hänen kanssaan kaivoksista.
Heidän talonsa Mansfeldissa oli vähän matkan päässä kouluhuoneesta, joka seisoi mäellä, että, kun hän oli pikkuinen, joku vamhempi poika oli kiltti häntä kohtaan ja kantoi hänet sylissänsä kouluun. Luullakseni tämä tapahtui talvella, jolloin hänen pienet jalkansa olivat turvoksissa pakkasenpuremista ja hänen äiti-parkansa oli tapa lähteä metsään keräämään risukimppuja pesää varten.
Hänen äitinsä on varmaan sangen hyvä ja hurskas nainen, mutta ei, luullakseni, juuri niinkuin meidän äitimme; pikemmin niinkuin täti Agnes. Minä varon, että olisin ennemmin pelännyt häntä. Martin sanoo, että hän on hyvin jumalinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa äitiänsä suuresti, vaikka tämä oli kovin tyly häntä vastaan ja kerran, hän jutteli sen Fritzille, löi häntä, kun hän oli ottanut pähkinän heidän vara-huoneestaan, siksi kuin veri tuli. Hän on epäilemättä kelvollinen ja suora nainen, joka ei suinkaan säästä itseään eikä muita; mutta minä luulen, että olisin tutustunut pikemmin hänen isänsä kanssa, joka valvoi niin usein öisin polvillansa Martin'in vuoteen vieressä, rukoillen Jumalaa, että Hän tekisi hänestä hyvän ja hyödyllisen miehen. Martin'in isä ei kuitenkaan näytä panevan arvoa munkkeihin ja nunniin eikä ole sentähden, minun arvatakseni, niin jumalinen kuin hänen äitinsä. Hän ei soisi ollenkaan, että Martin rupeisi papiksi taikka munkiksi, vaan tahtoisi, että hänestä tulisi suuri lakimies taikka tohtori taikka professori jossakin yliopistossa.
Mansfeld on kuitenkin hyvin pyhä paikka. Siellä löytyy monta mies- ja naisluostaria, ja yhdessä tämmöisessä kaksi kreivinnaamme oli nunnana. Siellä on myöskin linna, ja St. Elisabetimme toimitti ihmetöitä siellä samoin kuin täälläkin. Ei paholainenkaan ole joutilaana Mansfeldissa. Häijy noita-akka asui lähellä Martin'in kotia. Tämän oli tapa kovasti säikäyttää ja tuskauttaa hänen äitiänsä ja kirosi lapset, että he melkein itkivät itsensä kuoliaaksi. Jopa sanotaan, että paholainen itse nousi saarnastuoliin ja saarnasi, tietysti valhepuvussa. Mutta kaikissa legendoissa sitä kerrotaan samalla tavalla. Paholainen ei näytä olevan milloinkaan niin ahkera kuin missä pyhimyksiä on; tämä on toinen syy, miksi minä tunnen, kuinka olisi vaikea olla jumalinen.
Martin'illa oli kaunis ääni. Hän rakasti jo lapsena soittoa ja lauloi usein ihmisten ovilla, niinkuin täälläkin. Kun hän eräänä jouluna muitten poikien kanssa kulki kylästä kylään metsissä, veisaten ylistysvirsiä, astui joku talonpoika majansa oven luo, jonka ulkopuolella he paraikaa lauloivat, ja kysyi lujalla, karkealla äänellä: "missä olette, pojat?" Lapset pelästyivät niin, että kiiruimman kautta kiitivät pakoon ja vasta jälestäpäin saivat tietää, että tylyäänisellä miehellä oli hyvä sydän ja että hän oli aikonut tuoda heille muutamia makkaroita. Martin raukka oli siihen aikaan tottunut muitten lyömiin ja pelkäsi niitä syystä. Lienee kuitenkin ollut hauska kuulla, kun pojat ääneen metsissä lauloivat ylistyksiänsä, että Jesus oli syntynyt Bethlehemissä. Äänet kaikkuvat niin kummalliselta hiljaisissa honkametsissä.
Kun Martin oli kolmetoista-vuotinen, hän jätti Mansfeldin ja lähti Magdeburgiin, jossa arkkipiispa Ernesti, vaaliruhtinaamme veli, asuu. Tällä on komea palatsi ja kaksitoista torvensoittajaa, jotka aina puhaltavat, kun hän syö päivällistä. Magdeburg on varmaan uhkea kaupunki, melkein yhtä suurenlainen kuin itse Roma, luulemme me. Siellä on suuri tuomiokirkko, ritareita, ruhtinaita ja paljon sotamiehiä, jotka heiskaroitsevat pitkin katuja; ja turnajaisia ja loistavia pitoja. Mutta kaikista näistä Martin kuuli enemmän kuin hän näki. Hän ja Johan Reineck Mansfeldista (yksi häntä vanhempi poika, joka on hänen parhaita ystäviänsä) kävivät koulua luostarissa, ja heidän täytyi oleskella munkkien joukossa taikka laulaa kaduilla leipäänsä saadakseen taikka kirkkomaalla, kun Fransiskanit harmaissa kaavuissansa lähtivät sinne kuolleita hautaamaan. Mutta hänen, vuorimiehen pojan, ei sopinut valittaa, koska, niinkuin hän sanoo, hän usein näki Anhaltin prinssin, munkinkaapu yllään, kulkevan kaduilla, kerjäten leipää ja kantaen säkkiä selässään, ikäänkuin juhta, että hän oli maahan painumallaan. Prinssi parka oli paastonnut ja valvonut ja kurittanut lihaansa, siksi kuin hän oli muodoltaan niinkuin kuoleman kuva, ei muuta kuin luu ja nahka. Hän kuolikin vähän ajan perästä.
Magdeburgissa Martin näki myöskin sen taulun, josta hän on usein kertonut meille. "Oli maalattu iso laiva, joka kuvasi kirkkoa; siinä ei ollut yhtään maallikkoa, ei edes kuningasta eikä ruhtinasta. Siinä ei näkynyt kuin paavi kardinaleinensa pispoinensa keulassa; Pyhä Henki väikkyi heidän ylitsensä, papit ja munkit sousivat molemmin puolin; ja näin kuljettiin taivasta kohden. Maallikot uiskentelivat meressä laivan ympärillä. Mitkä olivat hukkumaisillansa; mitkä hinasivat itseänsä ylös laivaan köysien avulla, joita munkit, säälien heitä ja niin tehden liikoja hyviä töitä, heittivät heille, että estäisivät heitä hukkumasta ja antaisivat heille tilaisuutta pysyä kiinni laivassa ja päästä muitten kanssa taivaasen. Vedessä ei ollut yhtään paavia eikä kardinalia, ei pispaa eikä pappia eikä munkkia, vaan ainoastaan maallikoita."
Olipa se kamala taulu ja pelotti kyllä kaikkia jumalattomuudesta taikka muutoin osoitti, kuinka turha on kaikkien, paitsi munkkien ja nunnien, ensinkään koettaa olla jumalisia. Sillä oli jonkun ansio kuinka vähäinen tahansa, aina löytynee hyvänluontoinen munkki, joka heittää köyden laivasta ja vetää hänet ylös; ja tehköön maallikko kuinka paljon hyviä töitä ikänänsä, ne eivät voi pelastaa häntä aalloista eikä edes estää häntä hukkumasta, jollei hänellä ole ystävää jossakin luostarissa.
Minä sanoin, että Martin oli iloinen; ja niin hän onkin lasten joukossa taikka kun laulu ja soitto viehättävät häntä. Vaan kuitenkin minä luulen, että hän ylimalkain on ennemmin totinen, ja hän näyttää usein varsin miettivältä, jopa synkkämieliseltäkin. Hänen ilonsa ei näy lähtevän niin paljon huolettomuudesta kuin sydämen hartaudesta, että joko hän juttelee jotakin satua lapsille taikka laulaa jotakin hilpeätä laulua, koko hänen sydämensä on siinä — hänen leikissään niinkuin työnteossaankin.
Mitä lukuun tulee, Fritz kertoo, ei ole Eisenachissa ketään, joka voi kilpailla hänen kanssaan, olipa deklamoimisessa, prosan ja runon kirjoittamisessa, kääntämisessä taikka kirkkosoitossa.