Mutta minä unhotin — hän ei olisi ollutkaan koko taivaassa. Häntä ei olisi vielä pyhimykseksi julistettukaan, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun sairaat ja raajarikot paranivat siitä, että koskivat hänen ruumiisensa, huomattiin, mikä pyhimys hän oli ollut. Ehkä hän ei itsekään olisi tietänyt, että hän oli mikään pyhimys. Ja jos niin on laita, olisi hauska tietää, lieneekö mahdollista, että viimeistä lukua äitimmekin on joku pyhimys, vaikka hän ei tiedä siitä!
Fritz ja minä olemme neljä tai viisi vuotta vanhemmat kuin toiset lapset. Kaksi vähäistä sisarta kuoli ruttoon, ennenkuin useampia syntyi. Toinen kastettiin, vaan kuoli, kun oli vuoden vanha, ristinvaatteet vielä puhtaana. Sentähden me olemme varmat siitä, että hän on paradiisissa. Minä ajattelen häntä joka kerta, kuin katselen kirkasta sädepilveä Pyhän Neitsyen ympärillä St. Yrjön kirkossa. Pilvestä kurkistelee joukko onnellisia lapsenkasvoja — muutamat nojaten pulleita, pehmeitä poskiansa sieviin, lihaviin käsiinsä, ja kaikki katsoen ylös sydämellisellä luottamuksella Jumalan kalliisen äitiin. Minä arvaan, että pienet lapset taivaassa kuuluvat erittäin hänelle. Epäilemättä on siis varsin onnellista, kun saa nuorena kuolla.
Mutta tuosta toisesta, nimettömästä pikku lapsesta, joka kuoli samaan aikaan, ei kukaan meistä tohdi koskaan puhua. Sitä ei kastettu, ja sanotaan, että vähäisten kastamatonten lasten sielut häärivät ijäti pimeydessä taivaan ja helvetin välillä. Ajattele, kuinka kauheata, kun vaipuu äitimme hellästä sylistä pimeään ja kylmään, ja saa siellä alati väristä ja vaikeroida eikä ole kenenkään oma. Eisenachissa meillä on löytölasten-huone. Se on yhden St. Elisabetin perustaman nunnaluostarin lisälaitos ja ottaa huostaansa turvattomia pienokaisia. Jospa vaan St. Elisabet voisi asettaa jonkun orpohuoneen johonkin paikkaan lähelle paradiisin portteja tämmöisiä vähäisiä, nimettömiä, hyljättyjä lapsensieluja varten! Mutta minä varon, että hän on liian korkealla taivaassa ja liian kaukana porteista, ettei hän kuule tämmöisten yksin jääneitten pienten valitushuutoja. Taikka kenties Jumala, joka mieltyi niin paljon häneen, kun hän luopui omista vähäisistä lapsistaan, ei sallisi sitä. Minä arvaan, että taivaan pyhimykset, jotka ovat olleet äitejä taikka myöskin vanhempia sisaria niinkuin minä, jättävät äidinsydämensä tänne maan päälle ja että he paradiisissa ovat kaikki vaan munkkeja ja nunnia, niinkuin täti Agnes ja isä Kristofer.
Lähinnä tätä pikkuista nimetöntä seurasi kaksoistytöt Chriemhild (nimitetty äidin-äitimme mukaan) ja Atlantis, joksi isä on ristinyt hänet siitä syystä, että se suuri merentakainen manner löydettiin, jota hän oli niin usein ajatellut ja johon kuuluisa amirali Kristofer Kolumbus oli niihin aikoihin päässyt. Sitten kaksois-pojat Bonifacius Pollux ja Kristofer Castor. Heidän nimestänsä ovat isä ja äiti keskenänsä sopineet, koska isää hämmästytti joku heidän syntymätähtiensä omituinen yhtyminen, ja äiti katsoi aivan luonnolliseksi, että näitten pakanallisten nimien vastapainoksi pantaisiin pari taivaan kirjaan piirrettyä nimeä. Vieläpä toinenkin poika, joka ei elänyt kuin muutamia viikkoja; ja sitten nykyinen sylilapsi, Thekla, joka on kaikkien meidän kukkanamme ja lemmikkinämme.
Tässä on melkein kaikki, jotka minä tunnen hyvin; lisäksi sentään Martin Luther, vuorimiehen poika, jolle täti Ursula Cotta on ollut niin hyvä. Hän on kallis meille kaikille, niinkuin hän olisi omaa perhettämme. Hän on likimain saman-ikäinen kuin Fritz, joka arvelee, ettei toista hänen kaltaistansa löydy. Ja hänellä on semmoinen ääni, ja hän on niin jumalinen ja kuitenkin niin iloinen yhtä haavaa; ainakin toisinaan. Hänen äänensä ja hartautensa ensiksi kiinnittivät täti Ursulan huomion häneen. Täti oli nähnyt hänet usein jokapäiväisissä rukouksissa kirkossa. Hänen oli tapana laulaa St. Yrjön seurakunnan latinankoulun oppilaisköörissä, saman seurakunnan, jossa Fritz ja hän harjottivat lukuansa. Hänen heleän ja vakavan äänensä kaikkuvat sävelet vetivät usein täti Ursulan puoleensa; ja hän näytti aina niin hartaalta. Mutta me tiesimme varsin vähän hänestä. Hän oli kovin köyhä ja näytti sortuneelta ja puoleksi nälkään nääntyneeltä, kun me ensi kerran näimme hänet. Minä olen nähnyt hänen usein kylminä talvi-iltoina laulavan kaduilla almuja varten ja kiitollisuudella vastaan-ottavan muutamia jälkeen jääneitä leipä- ja lihapalasia asukasten ovilla; sillä hän ei ollut koskaan mikään ylpeä eikä häpeämätön kerjäläinen, niinkuin muutamat oppilaat ovat. Meidän tuttavuutemme hänen kanssaan alkoi eräänä päivänä, jonka aivan hyvästi muistan. Minä olin täti Ursulan luona, joka asuu Yrjönkadulla lähellä kirkkoa ja koulua. Minä olin katsellut poikien kööriä, kun he laulaen kulkivat ovesta oveen pitkin katua. Ei kukaan ollut antanut heille mitään: he näyttivät nuloilta ja nälkäisiltä. Lopulta he seisahtuivat sen akkunan alle, jossa täti Ursula ja minä istuimme hänen pienen poikansa kanssa. Tuossa oli taas tuo heleä, korkea, kaikkuva ääni. Täti Ursula meni oven luo ja käski Martin'in sisään; sitten hän lähti kyökkiin, ja kun hän oli antanut hänelle hyvän atrian ja täyttänyt hänen laukkunsa, laski hän hänet pois ja käski hänen tulla hyvin pian takaisin. Tämän perästä hän nähtävästi neuvotteli orpana Konrad Cottan kanssa ja seuraus oli, että Martin Luther muutti asumaan meille ja on sen jälkeen elänyt meidän parissamme likeisen tuttavan tavalla, aivan niinkuin hän olisi oma orpanamme.
Hän on kummallisella tavalla muuttunut tästä ajasta. Tuskin kukaan olisi voinut edeltäpäin arvata, mikä iloinen luonto hänellä on. Ainoa lähde, jonka kautta se silloin ilmestyi, oli hänen kirkas, vakava äänensä. Hän oli alakuloinen ja arka, niinkuin semmoinen olento, joka on kasvatettu ilman rakkautta. Erittäin hän kainosteli nuoria tyttöjä eikä näyttänyt uskaltavan katsoa naisia kasvoihin. Minä luulen, että ovat pitäneet häntä varsin kovalla kotona. Totta puhuen hän tunnusti Fritzille, että häntä lapsena usein lyötiin niin, että veri juoksi, aivan vähäisistä syistä, esimerkiksi, jos hän oli ottanut pähkinän, ja ettei tämä haluttanut leikitellä vanhempainsa läsnä ollessa. Eikä hän kuitenkaan sallinut, että sanallakaan moitittiin hänen vanhempiansa. Hän sanoo, että hänen äitinsä on hurskas nainen Mansfeldissa, jossa hänen kotinsa on, ja että hänen isänsä kieltää itseltään kaikki, jotta hän voisi elättää ja kasvattaa lapsiansa, erittäin Martin'ia, jota aiotaan perheen oppineeksi mieheksi. Hänen vanhempansa ovat itse tottuneet vaivoja näkemään ja arvelevat, että se on paras alkukoulu pojille. Martin raukka oli tosiaankin saanut kokea kyllin vastuksia täällä. Mutta tähän lienevät hänen äitinsä sukulaiset Eisenachissa syypäät. Toivottiin, että nämät olisivat hyvät häntä kohtaan, mutta nähtävästi he eivät huolineet hänestä yhtäkään. Hän on jutellut Fritzille, että hän kerta oli niin masentunut ja suruissaan kauhean köyhyytensä vuoksi, että hän epätoivossaan aikoi heittää lukunsa sikseen ja palata Mansfeldiin tekemään työtä isänsä sulatus-uunissa taikka kaivoksissa vuorten alla. Mielimurteesta kyynelet kuitenkin tulevat hänen silmiinsä, jos joku rohkenee viitata siihen, että hänen isänsä olisi voinut tehdä enemmän hänen hyväksensä. Isä oli vaan köyhä vuorenkaivaja, sanoi hän Fritzille, ja hän oli usein nähnyt äitinsä hartioillaan kantavan polttopuita Mansfeldin hongikoista.
Mutta luostarikouluissa hän epäilemättä oppi niin ujoksi ja totiseksi. Häntä oli neuvottu katsomaan avioelämää alhaiseksi ja pahaksi asiaksi; ja tiedämmehän kaikki, ettei se voi olla niin ylevää ja puhdasta kuin luostarielämä. Minä muistan, kuinka hän näytti kummastuneelta, kun täti Ursula, joka ei ole munkkeihin mieltynyt, sanoi hänelle eräänä päivänä: "ei maan päällä löydy mitään suloisempaa kuin aviomiehen ja vaimon rakkaus, kun se on Jumalan pelossa."
Täti Ursulan kirkkaan, päivänpaisteisen sydämen lämpimässä koko hänen luontonsa näytti puhkeavan, ikäänkuin kukat kesällä. Eikä nyt löydy ketään koko meidän keskuudessamme, joka olisi niin kaikkien mieleinen ja leppeä kuin hän. Hän soittaa luuttua ja laulaa niin, ettei luullaksemme hänen vertaistansa ole. Ja kaikki meidän lapsemme rakastavat häntä, hän kertoo heille niin ihmeellisen ihania tarinoita loihdituista puutarhoista, ristiretkistä ja omasta lapsuudestansa honkametsissä ja vuorikaivoksissa.
Martin Lutherilta minäkin tosiaankin olen kuullut enemmän kuin keneltäkään muulta, paitsi äidin-äidiltämme, tuosta suuresta mailmasta, joka on ulkopuolella Eisenachia. Hän on jo asunut kolmessa muussa kaupungissa, että hän on kokonainen matkustaja ja tuntee tarkoin mailman, vaikka hän ei ole vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Isämme on kyllä kertonut meille kummallisia seikkoja noista isoista saarista merten takana, jotka amirali Kolumbus löysi ja jotka, hän on varma siitä, joskus huomataan olevan vaan Indiain ja Tokay'in ja Arabian toinen puoli. Espanjalaiset ovat jo tavanneet kultaa näistä saarista, ja isämme arvelee, että ne ovat se Ophir, josta kuningas Salomonin laivat toivat kultaa temppeliä varten. Hän on myöskin jutellut meille oudoista maista etelässä, jossa kääpiöt elävät, ja mustista jättiläisistä, isoista, karvaisista ihmisistä, jotka kiipeevät puihin ja tekevät asuntonsa niihin, ja hirmuisista ihmissyöjistä ja semmoisesta kansasta, jonka on pää hartiain välissä. Mutta me emme ole vielä tavanneet ketään, joka on nähnyt kaikki nämät ihmeet, niin että Martin Luther ja äidin-äitimme ovat suurimmat matkustajat, mitä Fritz ja minä tunnemme.
Martin syntyi Eislebenissä. Hänen äitinsä on porvarissukua. Kolme tämän veljistä asuu täällä Eisenachissa, ja täältä hän naitiin. Mutta Martin'in isä oli talonpoikainen mies. Isän-isällä oli vähäinen maatila Morassa Thüringin honkametsien keskellä; mutta Martin'in isä oli toinen poika järjestyksessä; heidän vähäinen omaisuutensa joutui vanhimmalle, ja hän rupesi vuorenkaivajaksi, lähti Eislebeniin ja asettui sitten Mansfeldiin lähelle Harzin vuoria, jossa hopeaa ja vaskea on maan sisässä kätkettynä.