Ulrich Zwingli, jonka seurassa nykyisin olen viettänyt monta päivää, vaikuttaa kummalliselta, elähyttävällä tavalla kaikkiin. Näyttää siltä, kuin se vilpas vuori-ilma, jossa hän eli nuoruutensa, olisi aina hänen ympärillänsä. Hänen läsnä-ollessaan on mahdoton joutua epätoivoon. Sillä välin kuin Luther pysyy ajallaan, puollustaen jok'ikistä maan kaistaletta, jonka hän on valloittanut, ryntää Zwingli eteenpäin ja karkaa vilpillisten kimppuun, kun he nukkuvat linnoissansa. Luther käy sotaa niinkuin maasoturimme, meidän oma, luja ja järkähtämätön jalkaväkemme; Zwingli tuiskahtaa, niinkuin hänen omat, tuimat vuorelaisensa, tuntureilta vihollistensa päälle.
Schweitzissä on minua ja kirjojani kohdeltu akkinäisemmällä ja ankarammalla erilaisuudella, kuin missään muualla; kansa on niin vapaata ja hillitöintä. Muutamissa kylissä kutsuivat johdattavat miehet taikka pappi itse kaikki asukkaat kirkonkellolla kokoon kuulemaan kaikkia, mitä kerroin T:ri Lutherista ja hänen teoistaan, sekä ostamaan kirjojani; oloni siellä oli alinomainen juhla; ja hyvä-sydämiset talonpojat seurasivat minua penikulman määriä matkallani, keskustellen Zwinglistä ja Lutherista, Roman särjetystä ikeestä ja lähestyvän vapauden kunniakkaista ajoista. Lutherin ja Zwinglin nimet olivat kaikkein huulilla, niinkuin Tell'in ja Winkelried'in ja muitten vanhan Schweitzin vapauttamissodan sankarien.
Toisissa kylissä talonpojat päinvastoin kokoontuivat vihoissaan minun ympärilleni, soimasivat minua vakojaksi ja liika-vieraaksi, ja ajoivat minua kivillä ja raa'alla pilkalla pois, uhaten, etten selkeisi toisella kertaa niin vähällä.
Paikottain ovat täällä päässeet paljoa edemmäksi, kuin meillä Saksassa. Kuvat ovat otetut pois kirkoista, ja jumalanpalvelus toimitetaan kansan omalla kielellä.
Mutta suuresti iloitsee, kun näkee, ettei valo ole ainoastaan levinnyt soitosta soittoon, niinkuin ihmisten huvivalkeat leviävät, vaan leimahtanut kerrallaan Saksan, Franskan ja Schweitzin yli, niinkuin taivaallinen valo koittaa ylhäältä. Tämä se on, joka tekee, ettei se ole ainoastaan himmeä huvivalkea, vaan aamu ja kevät! Lefevre Franskassa ja Zwingli Schweitzissä ovat kumpikin aikoinansa nähneet myrskyjä ja pimeyttä, ja molemmat huomasivat, kun taivaallinen valo herätti heidät uuteen mailmaan, ettei tämä ollut mikään erämaa, että oli muitakin hereillä, ja että päivän työ oli alkanut, niinkuin sopi, aamuvirsillä.
Dominikanin luostarin vankihuoneessa Franken'issa, Elokuulla.
Koko oloni on muuttunut. Taas vankihuoneen seinät ympäröivät minua, ja vankihuoneen ristikon takaa katselen minä sitä mailmaa, johon ehkä en enää palaa. Minä luin tämän maksujen joukkoon, kun päätin ruveta lavealta levittämään Lunastuksen iloista sanomaa. Se kannatti tämmöisen hinnan; se ansaitsee, mitä hyvänsä ihminen voi kärsiä — sillä minä luotan siihen, ettei näitä päiviä ole turhaan vietetty.
Eilen illalla, kun päivä aleni, jouduin minä vielä kerta pappi Ruprechtin asuntoon tuonne Franken'in kylään. Ovi oli auki, mutta minä en kuullut mitään ääntä. Vähäinen puutarha näytti siivoamattomalta. Viiniköynnökset riippuivat irtaimina portinvajassa. Vähäinen asunto, joka oli ollut niin sievä, näytti autiolta ja huonosti hoidetulta. Pölyä oli paksulta tuoleilla, eikä viimeisen atrian jäännöksiä oltu pöydältä korjattu. Vaan kuitenkin näkyi selvästi, että siinä asuttiin. Akkunalla oli avoin kirja, joka nähtävästi oli äsken luettu. Se oli kappale Lutherin Saksankielisistä Herran Rukouksen Selityksistä, jonka minä tuona iltana monta kuukautta takaperin olin jättänyt portinvajaan.
Minä istahdin alas akkunan viereen ja hetken perästä näin papin verkalleen tulevan puutarhasta. Hänen ruumiinsa oli kovasti kymärtynyt, siitä kuin viime kerralla näin hänet. Hän ei katsonut ylös, kun hän lähestyi huonetta. Näytti siltä, kuin hän ei olisi odottanut mitään tervehdyssanaa. Mutta kun minä menin ulos häntä vastaan, tarttui hän sydämellisesti käteeni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kuitenkin, kun hän havaitsi kirjan kädessäni, synkistyi hänen otsansa, ja viitaten minua istumaan, istahti hän itse vastapäätä minua mitään puhumatta.
Vähän ajan jälkeen hän katsoi ylös ja sanoi kolkolla äänellä: "tuo kirja teki, mitä eivät mitkään vanhan opin uhkaukset eikä kauhut saaneet aikaan. Se eroitti meidät. Hän on jättänyt minut."