Hän vaikeni hetkeksi, ja sitten hän jatkoi: "Kun palasin kotiin samana iltana, kuin hän oli löytänyt kirjan portinvajassa, tapasin hänet sitä lukemassa. — 'Katso!' hän sanoi, 'vihdoin joku on kirjoittanut jumalisen kirjan minua varten. Se oli jätetty portinvajaan avoimeksi tästä paikasta: ''Jos tunnet, että olet Jumalan ja kaikkien luontokappalten silmissä hullu, syntinen, saastainen ja tuomittu … ei sinulla ole jälillä mitään muuta lohdutusta eikä pelastusta, kuin Jesuksessa Kristuksessa.'' Kun tuntee Hänet, ymmärtää, mitä apostoli sanoo: ''Jumala on tehnyt Kristuksen viisaudeksemme, vanhurskaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Hän on Jumalan leipä — meidän leipämme, annettu meille, niinkuin lapsille taivaalliselta Isältä. Uskominen ei ole muuta, kuin tämän taivaallisen leivän syömistä.'' Ja katso taas, kirja sanoo: ''Se liikuttaa Jumalan sydäntä, kun me sanomme Häntä Isäksi'', — ja vielä: ''joka olet taivaassa.'' Joka tunnustaa, että hänellä on Isä, joka astuu taivaassa, se myöntää, että hän on niinkuin orpo maan päällä. Tästälähtien syttyy hänen sydämessään palava halu niinkuin lapsessa, joka elää kaukana isänsä maasta keskellä muukalaisia, kurjana ja hylättynä. Se on niin, kuin hän sanoisi: ''voi! Isäni, Sinä olet taivaassa, mutta minä, Sinun viheliäinen lapsesi, olen maan päällä, kaukana Sinusta, keskellä vaaraa, hätää ja surua.'' Voi Ruprecht', hän lausui, silmät kyyneliä täynnä, 'juuri tämmöiseksi minä tunnen itseni — niin kadotetuksi ja orvoksi ja kodittomaksi.' Ja sitten, peläten, että hän oli pahoittanut mieltäni, lisäsi hän: 'ei niin, ettei minusta huolita. Sinä tiedät, ettei minun sopisi koskaan valittaa sitä. Mutta lieneekö mahdollista, että Jumala tahtoisi ottaa minut jälleen lapseksensa, ei pitkien katumusharjoitus-vuosien perästä, vaan nyt ja tässä?'"
"Minä en pystynyt sanomaan paljon hänen opetukseksensa, mutta siitä ajasta saakka oli tämä kirja hänen alinomainen kumppaninsa. Hän pyysi minua näyttämään itselleen kaikki ne paikat latinaisissa evankeliumeissani, jotka puhuvat Jesuksesta, joka kärsii syntisten tähden, ja Jumalasta, Isästä. Minua kummastutti, kun näin, kuinka monta niitä oli. Kirja näytti olevan täynnä niitä. Ja niin kului muutamia päiviä, siksi kuin hän eräänä iltana tuli minun luokseni ja sanoi: 'Ruprecht, jos Jumala on todella niin äärettömän hellä ja hyvä, ja on niin rakastanut meitä, tulee meidän totella Häntä, eikö meidän tule?' Minun oli mahdoton sanoa: ei, enkä minä uskaltanut sanoa: kyllä, sillä minä tiesin, mitä hän tarkoitti."
Taas hän pysähtyi puheessansa.
"Minä tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti, kun seuraavana aamuna näin suuruspöytäni katettuna, kaikki lakaistuna ja siivottuna, niinkuin tavallisesti, ja pöydällä paperiliuskan, jossa seisoi painetuilla kirjaimilla, jotka hän varmaan oli kopioinnut kirjasta, sillä hän ei osannut kirjoittaa: 'Jää hyvästi. Me voimme nyt rukoilla toinen toisemme puolesta. Jumala on oleva meidän kanssamme ja antaa meidän vasta yhtyä Isämme huoneessa, jossa meidän ei tarvitse pelätä, että suretamme Häntä.'"
"Tiedättekö, missä hän on?" minä kysyin.
"Hän on mennyt palvelukseen yhteen maakartanoon useita penikulmia tästä metsässä", hän vastasi. "Minä olen nähnyt hänet kerran. Hän näytti hyvin laihalta ja riutuneelta. Mutta hän ei nähnyt minua."
Se ajatus, joka oli niin usein joutunut minun eteeni ennen, tuli väkisin mieleeni silloin: "jos nuot naimattomuuden lupaukset sotivat Jumalan tahtoa vastaan, sitovatko ne?" Mutta minä en uskaltanut mainita sitä isännälleni. Minä sanoin vaan: "rukoilkaamme, että Jumala johdattaa teitä molempia. Sydän voi kantaa monta raskasta taakkaa, jos omatunto on vapaa!"
"Se on totta", hän vastasi. Ja yhdessä lankesimme polvillemme, sillä välin kuin minä puhuin Jumalan kanssa, ja ydin meidän rukouksissamme oli juuri tämä: "Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä meidän."
Seuraavana aamuna sanoin minä hänelle hyvästi, jättäin hänelle useita muita Lutherin teoksia. Ja minä päätin viipymättä käydä Wittenbergissä Melancthonin ja tohtorein tykönä esitelläkseni heille tätä asiaa.
Vaan nyt minä kenties en koskaan saa nähdä Wittenbergiä jälleen!