Hän on yhtä paljon lastemme lemmitty, kuin hän oli ennen meidän; hän näyttää unhottaneen vanhan tapansa keksiä virheitä; joko sentähden, että hänen ei tarvitse mielestänsä vastata niin paljon kolmannen sukupolven puolesta, taikka sentähden, että kaikki heidän pienet virheensä ilmestyvät lievemmässä muodossa hänen edessään. Minä huomaan myöskin, että hän on ruvennut juttelemaan aivan toisenlaisia kertomuksia, kuin niitä, jotka kiinnittivät meidän huomiotamme. Hän näyttää jättävän pois keski-ikänsä legendat ja palaavan oman levottoman nuoruutensa ja lapsuutensa kokemuksiin. Iso-isämme elämän salaisuudet, joista me turhaan koetimme saada selkoa, ovat kaikki avoinna Greetalle ja pojille. Pyhimysten ja eremitein sijaan, joitten vaiheet ihastuttivat meitä, on tullut kertomuksia salaisista Hussitein kokouksista, joissa luettiin Pyhää Raamattua Bömin saloissa ja vuoristossa; jylhistä turvapaikoista onkaloissa, joissa kokonaiset perheet piileskelivät kuukausimääriä; sydäntä viiltävistä vangitsemisista taikka ihmeellisistä pakoretkistä.
Minun poikani sankareina ei ole St. Kristofer eikä St. Yrjö, vaan väärä-uskoiset Hussitit! Rakas äitini lausuu usein jonkun varoittavan sanan pojille, että nuot ajat olivat kovin pahoja ja ettei ihmisten nyt tarvitse viettää semmoista hurjaa elämää. Mutta teksti vaikuttaa syvemmältä lapsiin kuin kommentarit.
Oman suurimman ilonsa saa äidin-äitimme yhä T:ri Lutherin kirjoituksista. Minä olen nykyisin hänelle ja isälle lukenut, tiesi kuinka monta kertaa, tohtorin kirjeen Wartburgista "Kristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergissä" ynnä hänen selityksensä 37:nnestä Psalmista: "älä vihastu pahain tähden."
Rakkaan isämme näkö-ala on mitä valoisin. Hän on vakuutettu, että koko mailma nopeasti tulee laidallensa, ja katsoo vähäiseksi asiaksi, etteivät hänen keksintönsä valmistuneet, koska me täyttä pohtia lähestymme ihmiskunnan kultaista aikakautta.
Näin hän ja äitini eri kohdilta ja eri teillä joutuivat samaan päätökseen.
Me olemme kuulleet Theklalta, että Ulrich on käynyt T:ri Lutherin luona Wartburgissa, jossa hän oleskelee. Minä olen niin iloinen, kun tiedän, missä hän on. Minusta on aina niin vaikea ajatella ihmisiä, heidän olopaikkaansa tuntematta. Muoto itse näyttää haihtuvan siinä epämääräisessä, varjonkaltaisessa, tuntemattomassa mailmassa, joka ympäröitsee sitä. Tämä se on, joka lisää levottomuuttani Fritzin puolesta. Nyt minun sopii ajatella T:ri Lutheria, kun hän istuu tuossa suuressa huoneessa, jossa minä odotin vaaliruhtinasta kirjaustyöni kanssa monta vuotta takaperin — katsellen jyrkänteen partaalta niitä harjanteita, jotka kohoavat toistensa takaa, siksi kuin tummat hongat ja viheriät, huojuvat oksat muuttuvat sinertäviksi kultaisella taivaan rannalla. Ja päivänlaskusta minä näen, kuinka varjot hiipivät niitten vihantavien laaksoin yli, joissa meidän oli tapa leikitellä, ja aleneva aurinko valaisee honkien punaisia varsia.
Taikka minä näen hänen kesäpäivänä istuvan kirjojensa vieressä — suurten foliantein, kreikkalaisten, hebrealaisten ja latinaisten — ja valmistavan sitä Jumalan Kirjan Käännöstä, joka on oleva koko meidän kansamme siunaus; sillä välin kuin lämpimät auringonsäteet kiehuttavat aromatillista hajua männyistä, ja tuuli viepi sen sisään avonaisesta akkunasta.
Taikka minä ajattelen, kuinka hän varhain aamulla seisoo linnan muurien luona ja katselee Eisenachin torneja ja kaukaisia kattoja, samalla kuin suuren luostarin kello kumisten ilmoittaa hänelle, mitä kello on; ja hänen mieleensä muistuu se vireä elämä, joka alkaa kaduilla, jossa hän kerta kerjäsi leipää täti Ursula Cottan ovella. Kallis täti Ursula, minä soisin, että hän olisi saanut elää tähän saakka ja nähdä sen runsaan sadon, jonka hyvä teko toisinaan tuottaa.
Taikka yöllä taas, kun kaikki äänet ovat vaiti, paitsi näkymättömän virran kohina alhaalla laaksossa ja tuulen huokuna metsässä, ja se suuri taistelo alkaa, jota hän on taistellut niin usein pimeyden valtoja vastaan, ja hän koettaa rukoilla eikä voi nostaa sydäntänsä Jumalan puoleen, olen minä näkevänäni, kuinka hän avaa akkunansa, luo silmänsä metsään, kallioille ja nurmille, jotka alhaalla ilmestyvät tummina ja hengettöminä, ja sitten katsoo ylös näistä Jumalan puoleen ja vahvistaa itseänsä sillä totuudella, jonka hän mielellään lausuu:
"Jumala elää vielä!" tuntien katsellessansa, että yö vaan peittää auringon eikä sammuta sitä, ja vartoen siksi kuin aamukoitto alkaa verkalleen levitä ylös taivaalle ja alas metsään.