"Katso aurinkoa! Se tuottaa meille kaksi asiaa — valon ja lämpimän. Valon säteet lankeevat suorastaan meidän päällemme. Ei mikään kuningas ole voimallinen kyllä katkaisemaan noita teräviä, suoria, nopeita säteitä. Mutta lämmin hohtaa meille joka taholta. Näin tulee uskon, niinkuin valonkin, aina olla suora ja taipumaton; mutta rakkauden pitäisi, niinkuin lämpimän, hohtaa joka taholta ja nöyrästi mukaantua kaikkien tarvetta myöten."
Hän jatkoi: "messun poistaminen, sanotte, on Pyhän Raamatun mukaan. Minulla on sama ajatus, kuin teillä. Mutta kun poistitte sen, millä lailla te huolitte järjestyksestä ja säädyllisyydestä? Teidän olisi tullut hartaasti rukoilla Jumalaa, kääntyä esivallan puoleen, ja jokainen olisi huomannut, että asia oli Jumalasta."
"Messu on paha asia; Jumala on sen vihollinen; se on poistettava; ja minä soisin, että koko mailmassa Pyhä Ehtoollinen asetettaisiin sen sijaan. Mutta älköön kukaan väkisin temmatko ketään pois siitä. Asia on jätettävä Jumalan haltuun. Hänen sanansa se on, joka on vaikuttava, emmekä me. Ja miksi? te kysytte. Siksi, että minä en pidä ihmisten sydämiä kädessäni, niinkuin savenvalaja pitää saven kädessään. Meidän työmme on puhua; Jumala toimittaa. Saarnataan me. Kaikki muut ovat Hänen tehtävänsä. Jos käytän väkivaltaa, mitä voitan? Muutosta käytöksessä, ulkonäköä, niuristelemista, petosta, teeskentelemistä. Mutta mihin joutuvat sydämen, uskon, kristillisen rakkauden rehellisyys? Kaikki puuttuu, missä nämät puuttuvat; ja lopusta minä en anna pähkinän-varttakaan."
"Sydämen me tarvitsemme; ja sitä voittaaksemme tulee meidän saarnata evankeliumia. Silloin sana pystyy tänään yhteen sydämeen, huomenna toiseen, ja niin vaikuttaa, että jokainen luopuu messusta. Jumala saa aikaan enemmän, kuin mitä te ja minä ja koko mailma voisimme yhdessä yrittääkään. Hän valloittaa sydämen; ja kun se on voitettu, on kaikki voitettu."
"Minä en sano tätä sentähden, että messu perustettaisiin jälleen. Koska se nyt on poistettu, jääköön se Jumalan nimessä pois. Mutta oliko se poistettava teidän tavallanne? Kun St. Paavali tuli suuren Athenan kaupunkiin, näki hän alttareita, jotka olivat rakennetut väärille jumalille. Hän kävi toisesta toiseen, mietiskeli itseksensä kaikista, mutta ei koskenut yhteenkään. Sen sijaan hän palasi tyvenesti torille ja ilmoitti kansalle, että kaikki nuot jumalat olivat epäjumalia. Tämä ilmoitus vaikutti muutamien sydämeen, ja epäjumalat kaatuivat, ilman että Paavali koski niihin. Minä saarnaisin, minä puhuisin, minä kirjoittaisin, mutta minä en pakoittaisi ketään; sillä usko on vapaa-ehtoinen asia. Katsokaat, mitä minä olen tehnyt! Minä nousin vastustamaan paavia, aneita ja paavin seuralaisia; mutta minä tein sen ilman meteliä taikka väkivaltaa. Minä käytin ennen kaikkia Jumalan sanaa; minä saarnasin, minä kirjoitin; minä en tehnyt mitään muuta. Ja kun minä nukuin, taikka istuin pöydän ääressä, keskustellen Amsdorfin ja Melancthonin kanssa ja juoden Wittenbergin oluttamme, oli se Sana, jota olin saarnannut, vaikuttamassa ja hävitti paavin valtaa enemmän, kuin minkään ruhtinaan taikka keisarin rynnistys koskaan on sitä vahingoittanut. Minä en tehnyt mitään; sana teki kaikki. Jos minä olisin turvannut väkivaltaan, olisi Saksa ehkä tähän aikaan upotettuna mereen. Ja mikä seuraus olisi ollut? Sielun ja ruumiin häviö ja hukka. Sentähden minä pysyin itse levollisena, ja jätin Sanan raivaamaan tietä itselleen mailman lävitse. Tiedättekö, mitä perkele ajattelee, kun hän näkee, että ihmiset käyttävät väkivaltaa evankeliumia levittääksensä? Istuen kädet ristissä helvetin tulen takana, sanoo saatana pahanjuonisella katseella ja kauhealla hymyllä: 'voi, mutta nuot hullut vasta viisaat ovat, kun tekevät työtä minulle!' Mutta kun hän näkee, että Sana astuu esiin ja yksin ryhtyy taisteloon, silloin hänen on paha olla; hänen polvensa lyövät yhteen, häntä värisyttää ja hän pyörtyy pelosta."
Levollisesti ja kunnioituksella, ilman iso-äänisiä keskusteluita taikka kerskauksia sen suhteen, mitä aikoivat tehdä, hajosi seurakunta.
Niin lujasti lähti kehoitus pitkämielisyyteen tästä rohkeasta, pelottomasta sydämestä, joka Jumalan tähden on yksinään ja urhoollisesti kohdannut paavin ja keisarikunnan vihaa, ja yhä vielä kohtaa kirkon ja valtakunnan pannaa!
Keskiviikkona, Maaliskuun 11 p.
Eilen T:ri Luther taas saarnasi. Hän varoitti meitä vakavasti pyhää sakramenttiä kevytmielisellä tavalla nauttimasta. "Se ei ole ulkonainen syöminen, joka tekee kristityn", hän sanoi; "se on sisällinen ja hengellinen syöminen, joka on uskon tuote ja jonka puutteessa kaikki ulkonaiset asiat ovat vaan tyhjiä koruja ja turhia temppuja. Nyt on tämä usko luja luottamus siihen, että Jesus Kristus on Jumalan Poika; että, otettuaan päällensä meidän syntimme ja vääryytemme ja niitä ristissä kannettuaan, Hän on itse ainoa, riittävä sovitus; että Hän aina seisoo Jumalan edessä; että Hän lepyttää Isää meidän puolestamme, ja että Hän on antanut meille ruumiinsa sakramentin, vahvistaaksensa uskoamme tuohon sanomattomaan armoon. Jos uskon nämät, on Jumala minun puollustajani. Kun Hän on minun vieressäni, en minä huoli synnistä, kuolemasta, helvetistä eikä perkeleestä; he eivät voi tehdä mitään pahaa minulle, ei edes liikuttaa yhtä hiuskarvaa minun päässäni. Tämä hengellinen leipä on murheellisen lohdutus, sairaan lääke, kuoleman elämä, nälkäisen ruoka, köyhän aarre. Joka ei sure syntejänsä, hänen ei siis tule lähestyä tätä alttaria. Mitä hän siinä tekisi? Voi, jos omatuntomme soimaisi meitä, jos sydämemme tuntisi itsensä musertuneeksi virhettemme ajatuksesta, silloin me emme kevytmielisesti lähestyisi pyhää sakramenttiä."
Löytyi paljon muita meidän joukossamme, kuin munkki Gabriel Didymus (muutamia päiviä sitten yksi hurjan puolueen rajuimpia, joka nyt on tyyntynyt ja saatettu järkeensä), joitten sopi sanoa, kun kuuntelimme: "totisesti, se on niinkuin enkelin ääni."