Matkallansa Wartburgista kirjoitti hän vaaliruhtinaalle ja kieltäysi hänen suojelustansa vastaan-ottamasta, ilmoittaen, että hän palasi sen lauman luo, jonka Jumala oli antanut hänelle Wittenbergissä, että Jumala itse oli kutsunut ja kehoittanut häntä, ja että hän oli mahtavamman suojassa, kuin minkään vaaliruhtinaan! "Miekka", hän sanoi, "ei voinut puollustaa totuutta. Väkevimmät ovat ne, joitten usko on vahvin. Hän tuli turvaten Herraansa Kristukseen ja Häneen yksinään."
Gottfried sanoo, että se on tyhjä luulo, mutta minusta on jo, kuin näkisin suuren eroituksen kaupungissa — ei jutella niin rohkeasti ja suureen ääneen, kuin toispäivänä; niinkuin perheessä hilpeät, telmivät pojat asettuvat, kun isä taas astuu heidän joukkoonsa. Mutta ylihuomenna voimme päättää paremmin. Hän aikoo saarnata kaupungin-kirkossa.
Maanantaina, Maaliskuun 10 1522.
Me olemme kuulleet hänen saarnaavan kerran vielä. Kiitos Jumalan, nuot erämaan päivät, joksi hän sanoi niitä, eivät suinkaan ole menneet hukkaan T:ri Lutherilta.
Kun hän jälleen seisoi saarnastuolissa, oli harva taajassa sanankuulia-joukossa, joka sai kyyneliänsä pidätetyksi. Tässä hyvin tunnetussa kuvassa ja näissä vilpittömissä, vakavissa kasvoissa näimme sen miehen, joka oli seisonut järkähtämättä keisarin ja kaikkien valtakunnan suurten edessä, yksinään puollustaen Jumalan totuutta.
Useat meistä näimme paitsi sitä vielä suuremmalla liikutuksella kärsijän, joka näinä viime kymmenenä kuukautena oli Wartburgin yksinäisyydessä seisonut vielä kauheamman vihollisen edessä, kuin paavin taikka keisarin; ja joka sillä välin, kuin hänen oma sydämensä ja lihansa usein melkein nääntyivät taistelossa, ei ollut koskaan tauonnut urhoollisesti ja voittoisasti taistelua jatkamasta meidän, hänen laumansa puolesta; joka lähetti mestarillisia vastauksia Parisin yliopistolle; joka yhdellä ainoalla jalolla nuhteella väänsi valheellisen anekaupan Mainzin arkkipiispan vapisevasta kädestä, joka kirjoitti lakkaamattomia lohdutuksen tai isällisen neuvon kirjeitä Kristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergiin, ja kaikkien näitten ohessa valmisteli sitä Jumalan Sanan Käännöstä, josta meidän maamme toivoo niin paljon.
Mutta vanhemmat, hellemmät, tutummat muistot valloittivat kaikki muut, kun jälleen kuulimme hänen äänensä — sen uskollisen äänen, joka oli varoittanut ja lohduttanut meitä niin kauan sekä julkisesti että yksityisesti. Muille T:ri Luther olkoon Wormsin sankari, Saksanmaan opettaja, se Pyhä Yrjänä, joka tappoi valheen lohikäärmeen: meille hän oli luopumaton, lempeä sielunpaimen; ja moni meistä kuuli, luullakseni, varsin vähän hänen saarnansa ensimäisistä sanoista pelkästä ilosta, että saimme kuulla hänen äänensä jälleen, kun kirkkaat, syvät säveleet värähtelivät hiljaisessa kirkossa.
Aluksi hän kiitti meidän uskoamme. Hän sanoi, että olimme suuresti edistyneet hänen poissa ollessaan. Mutta hän jatkoi sanoen: "meillä täytyy olla enemmän kuin usko — meillä täytyy olla rakkaus! Jos mies on yksinään; miekka kädessä; tekee se yhtä, joko hän pitää sitä tupessa taikka ei; mutta jos hän on keskellä ihmisjoukkoa, tulee hänen pitää sitä niin, ettei hän haavoita ketään."
"Äiti antaa aluksi lapsellensa maitoa. Eläisikö se, jos hän antaisi ensin lihaa ja viiniä?"
"Mutta sinä, ystäväni, olet ehkä saanut kylläksi maitoa. Liha ja viini kenties tekee sinun hyvää. Salli kuitenkin heikomman, nuoremman veljesi saada maitoa. Oli semmoinenkin aika, kuin et sinäkään olisi voinut nauttia mitään muuta."