T:ri Luther itse on pyytänyt T:ri Melancthonilta apua, kun hän oikaisee ja viimeistelee sitä Uuden Testamentin käännöstä, jonka hän toimitti yksinäisyydessänsä Wartburgissa. Heidän ystävyytensä näyttää hartaammalta, kuin koskaan.
Kristoferin kirjapaino on täydessä työssä, ja kaikki näyttävät ryhtyneen iloisiin, säännöllisiin askareisinsa jälleen.
Välisti minä, kun ajattelen, kuinka paljon me riipumme T:ri Lutherista, pelkään, että teemme itsellemme epäjumalan hänestä; mutta Thekla, joka taas on meidän joukossamme, lausui minulle, kun ilmoitin tämän pelkoni:
"Voi, kallis Elsa, tämä on tuota vanhaa haira-uskoa. Kun Jumala antaa meille ihanan kesän ja runsaan sadon, tuleeko meidän vastaan-ottaa se kylmäkiskoisesti ja nauttia sitä sillä pelolla, että Hän tulevana vuonna lähettää meille huonot ilmat estääksensä meitä olemasta liian onnellisia? Jos Hän lähettää meille pimeitä aikoja, eikö Hän myös anna meille lamppua jalkojemme eteen?"
Ja leppeä äitimmekin sanoi:
"Minä luulen, että jos Jumala antaa meille sauvan, Hän tarkoittaa, että me nojaamme siihen."
"Ja kun Hän ottaa sen pois", lausui Eva, "luulen minä, että Hän aikoo antaa meille oman kätensä sen sijaan! Minä luulen, että se surettaa Jumalaa, kun käytämme Hänen lahjojansa siksi, miksi hän ei aikonut niitä; niinkuin jos esimerkiksi istuttaisimme sauvamme maahan emmekä nojaisi siihen; taikka pystyttäisimme sen kuvaksi ja palvelisimme sitä emmekä nojaisi siihen ja palvelisi Jumalaa. Silloin saisimme, luullakseni, oppia, että epäjumalamme ei ollut itsessään mikään tuki eikä edes mikään elävä olento, vaan ainoastaan hengetön puupalanen."
"Niin", sanoi Thekla ratkaisevalla äänellä, "kun Jumala antaa meille ystäviä, luulen minä Hänen tarkoittavan, että me rakastamme heitä niin paljon, kuin jaksamme. Ja kun Hän antaa meille onnea, tarkoittaa Hän varmaan, että me nautimme sitä niin paljon, kuin voimme. Ja kun Hän antaa sotamiehille hyvän kenraalin, tarkoittaa Hän, että he luottavat häneen ja seuraavat häntä. Ja kun hän antaa meille takaisin T:ri Lutherin ja serkku Evan", lisäsi hän, vetäen Evan kättä hänen työstään ja suudellen sitä, "tahtoo hän varmaan, että me toivotamme heitä tervetulleeksi kaikesta sydämestämme ja tunnemme, ettemme voi milloinkaan kylläksi panna arvoa heihin. Voi Elsa", jatkoi hän hymyillen: "minä pelkään, ettet sinä koskaan pääse vapaaksi vanhoista kahleista. Tuon tuostakin saamme aina kuulla niitten kalisevan sinun ympärilläsi, niinkuin Gersdorfien perhe-aaveen kahleet. Sinä et voi koskaan kokonaan uskoa, rakas, hyvä sisar, ettei Jumala ole enemmän mieltynyt sinuun, kun olet murheellinen, kuin jolloin olet onnellinen."
"Hän on usein likinnä", arveli Eva lempeästi, "kun olemme murheissa." Ja Theklan huulet värisivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän vastasi muuttuneella äänellä:
"Minä luulen, että minäkin olen sitä kokenut, serkku Eva."