Lapsi raukka, hän on monesti saanut kokea sitä. Hänen sydäntänsä vihavoittaa usein, kun hän ajattelee Bertrand de Créqui'n vaarallista asemaa vihamielisten sukulaisten joukossa Flanderissa. Ja sen vuoksi hän ei siedä, että vähintäkään epäillään, että he varmaan tapaavat toinen toisensa jälleen.
Evankelista oppia tervehditään riemulla Antverpenissa ja muissa Alankomaitten kaupungeissa. Mutta toiselta puolen valtiolliset ja kirkolliset virkakunnat vastustavat sitä kiivaasti ja uhkaavat vainomusta.
Toukokuulla 1522.
T:ri Luther on pitänyt kokousta Markus Stübnerin, koulun-opettaja Cellariuksen ja muitten Zwickau'in profeettain ja heidän opetuslastensa kanssa. Hän ilmoitti heille suoraan, että hänen luullaksensa heidän väkivaltainen, itsepäinen, vimmattu menetyksensä ei lähtenyt rakkauden ja totuuden Pyhästä Hengestä, vaan valheen ja pahuuden hengestä. Kuitenkin hän kerrotaan malttavaisesti kuunnelleen heitä. Cellarius, niin jutellaan, vahtui ja kiristeli vihasta hampaitansa, mutta Stübner osoitti enemmän itsehillintöä.
Kuitenkin ovat profeetat kaikki jättäneet Wittenbergin, ja rauha vallitsee jälleen.
Jonkunlainen levollisuus on levinnyt kaupunkiin ja jokaiseen sen kotiin — järjestyksen ja alamaisuuden levollisuus levottomuuden ja itsepäisyyden sijaan. Ja kaikki on toimitettu sen miehen läsnä-olon ja sanojen kautta, jonka Jumala on lähettänyt johdattajaksemme ja jota me siksi tunnustamme. Ei yhtäkään väkivallan työtä ole tehty siitä saakka, kuin hän tuli. Hän ei suvaitse, että kenenkään omaatuntoa pakoitetaan, ei profeettain opetuslasten eikä myöskään vanhain haira-uskolaisten. Hän luottaa, niinkuin me kaikki, raamatun saksalaisen käännöksen vaikutukseen. Tämä teos edistyy nyt häiritsemättä ja nopeasti.
Joka viikko kokoontuvat tohtorit Augustinin-luostarissa, joka nyt on melkein tyhjä, tutkimaan, mitä jo on valmista, ja neuvottelemaan vaikeista paikoista. Kun tämä kerta on päätetty, tuntevat he, että Jumala on puhuva näitten jumalallisten lehtien kautta suoraan kaikkein ihmisten sydämeen, ja saarnamiehet ja tohtorit saavat palata halpaan ja alhaiseen virkaansa.
XXIII.
Atlantin kertomus.
Chriemhild ja minä olemme aina olleet perheen vähälahjaisimmat lapset eikä meissä ole ollut mitään erinomaista, niinkuin toisissa. Minä luulen todella, että ainoa huomattava asia on, että olemme kaksoiset. Thekla sanoo, että me olemme vento Sachsilaisia ja ettei meissä kummassakaan ole mitään kiivasta czechiläistä elikkä bömiläistä verta; joka lienee minulle sitä parempi, kuin Konradilla melkoisessa määrässä on Schweitziläisten totista luontoa. Jokainen puhui aina Chriemhildistä ja minusta ja ajatteli meitä yhdessä; ja kun he sanoivat meitä perheen kaunottariksi, tarkoittivat he luullakseni etupäässä, että me näytimme hupaisilta yhdessä vastakohdan vuoksi. Thekla sanoo, että Jumala lähettää kukkia mailmaan kaksoisparina, olemaan toistensa vastakohtana juuri niinkuin me — mustasilmäisiä orvokkeja ja vaaleanpintaisia kelta-esiköitä, kultaisia heluntai-kukkia ja purpuranpunaisia kanervia. Hänen oli tapa sanoa Chriemhildiä sisko Kelta-esiköksi, ja minua sisko Orvokiksi. Chriemhild on kuitenkin kaunis itseksensä ilman minutta — niin pitkä, valkeaverinen, levollinen ja ruhtinaallinen; hänellä on niin isot, harmaat silmät, niin tyven, leveä otsa ja suora, uhkea vartalo, joka aina tekee, että hänen tasainen käytöksensä näyttää armolliselta, kuin kuningattaren. Mutta minä en ole mitään ilman Chriemhildiä; se vaan, että ihmiset mielellään katselivat minun vähäistä, hoikkaa vartaloani, mustia silmiäni ja hiuksiani hänen rinnallansa.