Olisi hauska tietää, mitä Konrad Winkelriedin kansa ajattelee minusta tuossa kaukaisessa, vuorisessa Schweitzissä, johon hän aikoo viedä minut! Hän on varma, että kaikki rakastavat minua; mutta mistäpä sen minä tiedän? Välisti sydäntäni oikein sykähtää, kun ajattelen, että minun pitää jättää koti, Elsa, kallis äitini ja kaikki. Se on totta, että Chriemhild näytti katsovan sitä aivan luonnolliseksi, kun aika tuli, mutta hän on niin toisenlainen. Jokainen tiesi, että kaikki mieltyisivät Chriemhildiin.
Ja minä olen niin tottunut rakkauteen ja hyvyyteen. He tuntevat minut kaikki niin hyvin täällä ja tietävät, kuinka minun taitoni on paljon vähempi, kuin kaikkien muitten, niin että he kaikki ovat varsin kärsivällisiä minua kohtaan. Yksin Theklakin, joka usein on hiukan tuittupäinen, on aina lempeä minulle, vaikka hän toisinaan vähän nauraakin, kun sanon jotakin tavallista tyhmempää. Minä keksin niin usein asioita, joita kaikki muut tiesivät jo aikaa. Minä en luullakseni pelkää niin paljon omasta puolestani, sillä minulla on niin vähän oikeutta odottaa mitään ja minä saan aina niin paljon enemmän, kuin ansaitsen, meidän kalliilta taivaalliselta Isältämme ja jokaiselta. Ainoastaan Konradin tähden olisin minä mielelläni vähäisen viisaampi, koska hän osaa niin monta kieltä ja on niin kovin taitava. Kun minä puhuin tästä Elsalle kerta, hymyili hän ja sanoi, että hänellä oli joskus samanlainen pelko, mutta jos pyydämme Jumalalta, kyllä Hän aina antaa meille juuri sen viisauden, jota me joka päivä tarvitsemme. Se on osa "jokapäiväisestä leivästämme", hän arveli. Eikä Elsa suinkaan ole mikään oppinut, vaan kuitenkin jokainen rakastaa häntä, ja hän tekee niin paljon hyvää hiljaisuudessa. Mutta vaikka hän ei olekaan oppinut, on hän minusta viisas vähäisissä asioissa. Ja hänen oli tapa kirjoittaa aikakirjaa, kun hän oli nuorempi, kuin minä olen. Hän kertoi minulle niin, vaikka minä en koskaan ole nähnyt sitä. Minä olen ajatellut, että kenties aikakirjan kirjoittaminen on tehnyt hänetkin viisaammaksi; ja sentähden minä aion koettaa kirjoittaa semmoista. Mutta kun en tällä haavaa itsestäni muista puhua mitään, kopioitsen minä aluksi erään kertomuksen, jonka Konrad muutamia päiviä sitten lainasi minulle luettavaksi. Yksi hänen ystävistään, nuori schweitziläinen ylioppilas, joka on juuri tullut Wittenbergiin St. Gallenista, jossa hänen omaisensa asuvat, on kirjoittanut sen. Hänen nimensä on Johan Refsler, ja Konrad pitää häntä oikein hyvänä ja ahkerana.
Kopia Johan Reflerin kertomuksesta.
"Kun matkustimme Wittenbergiin Pyhää Raamattua opiskelemaan, yllätti meidät Jenassa kauhea myrsky. Me kuulustelimme monelta jotakin ravintolaa kaupungissa, jossa saisimme olla yötä, mutta meidän oli mahdoton löytää mitään, vaikka kyllä sekä etsimme itse että kyselimme muilta. Ei kukaan tahtonut antaa meille yö-sijaa. Oli juuri karnavalin-aika, jolloin ihmiset huolivat viisi pilgrimeistä taikka vieraista. Me lähdimme sen vuoksi taas kaupungista koettamaan, löytäisimmekö jotakin kylää, johon sopisi jäädä yöksi."
"Mutta kaupunginportilla kohtasi meitä arvokkaan-näköinen mies, joka puhutteli meitä ystävällisesti ja kysyi, mihin me niin myöhään illalla aioimme, koska emme missäänpäin pääsisi mihinkään taloon taikka ravintolaan, joka antaisi meille suojaa, ennenkuin musta yö saavutti meidät. Paitsi sitä eksyi helposti tällä tiellä; hän kehoitti meitä sentähden pysymään yötä siinä, missä olimme."
"Me vastasimme:
"Rakas isä, me olemme käyneet kaikissa ravintoloissa, mutta he lähettivät meidät toisesta toiseen; joka paikassa he kielsivät meiltä majaa; meillä ei ollut sentähden muuta neuvoa, kuin lähteä edemmäksi."
"Silloin hän kysyi, olimmeko myöskin kysyneet huonetta Mustassa
Karhussa."
"Johon vastasimme:
"Sitä paikkaa me emme ole nähneet. Hyvä ystävä, missä se on?"