"Tämä keskustelu näytti meistä hyvin kummalliselta sotamiehen puheeksi. Hän tiesi jutella molemmista Schurfeista, Filipistä ja Erasmuksesta, ja myöskin hebrean ja kreikan oppimisesta."
"Paitsi sitä käytti hän silloin tällöin latinaisia sanoja, jotta päätimme häntä paremmaksi, kuin tavalliseksi soturiksi."
"Ystäväni", hän kysyi, "mitä Schweitzissä Lutherista ajatellaan?"
"Siellä, niinkuin joka paikassa, pitävät eri mieltä hänestä. Useat eivät voi kylläksi ylistää häntä ja kiittää Jumalaa, että on hänen kauttansa tehnyt totuutensa selväksi ja paljastanut erehdykset; toiset päinvastoin ja niitten joukossa erittäin papit soimaavat häntä jumalattomaksi väärä-uskolaiseksi."
"Tähän hän arveli: sen minä kyllä uskon, että papit puhuvat niin."
"Näin keskustellen tulimme varsin tuttavaksi, jotta kumppanini otti sen vähäisen kirjan, joka oli soturin edessä, ja katseli sitä. Se oli hebreankielinen Psaltari. Hän pani taas nopeasti kiinni sen, ja soturi veti sen puoleensa. Ja kumppanini sanoi: minä antaisin sormen kädestäni, jos ymmärtäisin tuota kieltä."
"Hän vastasi: te ymmärrätte pian sitä, jos olette ahkera; minäkin soisin ymmärtäväni sitä paremmin, ja minä harjoitan sitä joka päivä."
"Tällä välin päivä ehtoontui, ja tuli aivan pimeä, kun isäntä astui pöydän luo."
"Kun hän ymmärsi, kuinka hartaasti me olisimme tahtoneet nähdä Martin
Lutheria, sanoi hän:
"Hyvät ystävät, jos olisitte olleet täällä pari päivää takaperin, olisitte saaneet halunne tyydytetyiksi, sillä hän istui täällä tämän pöydän vieressä, ja (osottaen sormellansa) tuossa paikassa."