Kuitenkin se suuri uusi tapaus, johon kaikkien meidän huomiomme nyt on kääntynyt, on T:ri Lutherin Uuden Testamentin ilmestyminen. Chriemhild kirjoittaa, että se on hänen kalliin lahjansa, koska hän itse pelkää puhumasta paljon ja suorastaan lukee vaan, ja talonpojat näyttävät ymmärtävän tätä kirjaa paremmin, kuin mitä hän voi sanoa siitä taikka myöskin, jos he joskus tulevat semmoiseen paikkaan, joka hämmennyttää heitä, huomaavat he tavallisesti, että se käy aivan selväksi, kun vaan lukivat eteenpäin. Ulrich lukee sitä myöskin, kirjoittaa hän, joka ilta kaikkien palveliain kuulten, ja se näyttää kummallisella tavalla liittävän perheen yhteen. He tuntevat, että ovat viimein löytäneet jotakin arvaamattoman raitista, joka ei kuitenkaan ole mikään eri ihmisten tai ihmisluokan "etuoikeus", vaan kaikkien yhteinen omaisuus.
Useissa perheissä Wittenbergissä luetaan joka päivä tätä kirjaa, sillä niistä, jotka kerta pystyvät lukemaan, on harva, joka ei jaksa ostaa yhtä kappalta, koska hinta on vaan puolitoista florinia.
Uusia virsiä alkaa myöskin syntyä meidän joukossamme. Me emme elä enää vanhojen laulujen kaikulla. Muutamia päiviä sitten eräs vieras pohjasta päin lauloi T:ri Lutherin akkunan alla Augustinin-luostarissa yhden virren, joka alkoi:
"Es ist das Heil uns kommen her."
T:ri Luther pyysi, että se laulettaisiin uudestaan. Se oli vastaus Preussistä siihen iloiseen sanomaan, joka on niin laajalle levinnyt hänen sanojensa kautta! Hän sanoi, että hän kiitti Jumalaa täydestä sydämestä.
Meitä ilahuttaa kovasti, kun olemme taas saaneet Evan meidän joukkoomme. Ei hänen sanansa eikä hänen tekonsa tee tätä, vaan hänen olentonsa. Se tuntuu enemmän soitannon vaikutukselta, kuin mikään muu, minkä minä tiedän. Jonkunlainen tyvennys leviää sydämeen, kun vaan on yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan näytä ottavan niin vähän tilaa eikä tekevän niin vähän melua mailmassa, kuin Eva, kun hän on jossakin; vaan kuitenkin, kun hän on mennyt, on niinkuin soitto ja valo olisivat poistuneet. Kaikki hänen olossaan näyttää soveltuvan kauniisti yhteen. Hänen lempeä, levollinen äänensä, hänen säyseät, hiljaiset liikuntonsa, hänen hienot kasvonjuonteensa, hänen pyöreät poskensa, nuot syvät, suloiset silmät, joista ei kukaan ikinä näytä muistavan muuta, kuin että Eva itse katselee niitten kautta toisen sydämeen.
Aivan toisin kuin minä, joka tuskin koskaan pääsen mihinkään huoneesen, ilman että kaadan kumoon jotain taikka häiritsen jotakuta, ja harvoin osaan ruveta mihinkään keskusteluun kenenkään ennakkoluuloja loukkaamatta taikka tunteita pahoittamatta!
Minusta näyttää välisti, kuin Jumala todella olisi johdattanut Evaa "silmällänsä", niinkuin virressä kuuluu; niinkuin Hän olisi kasvattanut häntä siksi, mikä hän on, armon äänensä välittömällä opetuksella eikä asianhaarain raa'alla koulutuksella. Vaan ei hän kuitenkaan koskaan näytä minulle, ettei hän toivo mitään minusta. Hänen valonsa ei ole niinkuin tähden, jota katsellessaan ajattelee, "kuinka rauhallista tuolla ylhäällä lienee", mutta joka vuodattaa niukalta valoa polullemme. Se on niinkuin nöyrä auringonsäde, joka tulee alas meidän luoksemme ja lämmittää ja ilahuttaa meitä.
Hän saattaa minut aina ajattelemaan sitä pyhää miestä, joka otettiin hiljaisesti taivaasen, koska hän oli "vaeltanut Jumalan kanssa." Niin, minä olen varma, että se on hänen salaisuutensa.
Toisinaan vaan minä häjyyttäni soisin, että saisin kerran nähdä hänet oikein temmatuksi tyvenyydestänsä, jotta olisin aivan varma, että se on Jumalan rauha, ei mikään yliluonnollinen eli noidan lahja eikä mikään stoalainen tunnottomuus, jonka hän on oppinut "Theologia Teutsch'ista". Välisti minä hetken ajattelen, eikö Eva liioittele, niinkuin hän olisi jo "taivaasen otettu", niinkuin hän olisi päässyt tuolle puolen maallista iloa ja surua, ainakin mitä häneen itseen tulee. Mitä muihin tulee, ei hän suinkaan ole tuolle puolen päässyt. Hänen ystävyytensä ei todella ole mitään armollisia almuja, joita hän heittää tuolta puolen virtaa, ei mikään säälivä silmänluonti semmoiseen suruun, jonka hän ymmärtää, mutta jota hän ei ikinä voinut tuntea. Enkö minä ole nähnyt, kuinka hänen huulensa värisivät, kun puhuin Bertrandin vaaroista, silloinkin, kuin minun ääneni oli levollinen, ja tuntenut hänen kyyneliänsä kasvoillani, kun hän syleili minua?