Joulukuulla 1522.
Tuohon kysymykseen on viimein vastattu! Minä olen nähnyt serkku Evan temmatuksi tyvenyydestänsä, ja olen vihdoin aivan varma, ettei hän vielä ole "taivaasen otettu." Eilen illalla istuimme kaikki arki-huoneessa. Äidin-äitimme oli nukahtanut takan viereen. Eva ja äiti puuhasivat pöydän ääressä. He auttoivat Atlantista, joka valmisteli morsius-vaatteitansa häihinsä, jotka pidetään tulevan vuoden alussa. Minä kuin isälleni T:ri Melancthonin uutta kirjaa "Loci communes" (jota kaikki oppineet sanovat paljoa sievemmin ja kauniimmin sepitetyksi, kuin T:ri Lutherin teokset, mutta joka minusta on vaan taidolla kokoon pantu kirja eikä ollenkaan, niinkuin kaikki T:ri Lutherin kirjoitukset, mikään ääni sydänten syvyydestä). Minua unitti vähän, niinkuin äidin-äitiäkin, ja koko ilma ympärillämme tuntui raskaalta ja hiljaiselta, kun vähäinen palvelus-tyttömme Lotten pelästyneellä muodolla avasi oven, ja ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, seisoi pitkä, vaalea mies edessämme. Ainoastaan Eva ja minä katsoimme ovea kohden. Minä en ehtinyt ajatella, kuka se oli, ennenkuin matala, säikähtynyt ääni huudahti: "Fritz!" ja katsahtaen Evaan, näin, että hän oli mennyt tainnoksiin.
Seuraavana silmänräpäyksenä Fritz oli polvillansa Evan vieressä, puhutellen häntä kaikilla hellillä nimillä, samalla kuin äitini seisoi toisella puolella, pitäen hengetöntä ruumista sylissänsä ja nyyhkyttäen Fritzin nimeä.
Rakas isämme nousi seisaalleen ja teki sekavia kysymyksiä — äidin-äitimme heräsi, hieroi silmiänsä ja hämmentyneenä katsellen joukkoa edessään lausui hiljalleen:
"Onko tämä unta? Vai ovatko Zwickau'in profeetat kuitenkin oikeassa ja tämä ylösnousemus?"
Mutta ei kukaan näyttänyt muistavan, etteivät kyynelet eikä hyväilysanat eikä hätähuudot kelvanneet toinnuttamaan ketään pyörryksistä, ennenkuin suureksi ilokseni hyvä, äidillinen Elsamme ilmestyi ovessa, sanoen: "mitä täällä on? Lottchen tuli ja ilmoitti, että hänen luullaksensa täällä oli varkaita."
Elsa ymmärsi heti kaikki, kasti nenäliinan veteen, hautoi Evan otsaa ja löyhytti hänelle viileätä ilmaa, kunnes hän tuokion perästä heräsi lyhyellä huokauksella. Vähän ajan jälkeen hänen silmänsä aukenivat, ja kun ne kääntyivät Fritziin, palasi täydellinen levollisuus hänen kasvoihinsa. Hän asetti toisen kätensä toisen päälle, johon Fritz oli tarttunut, ja painoi jälleen kiinni silmänsä. Minä näin suuria kyyneliä putoilevan ummistettujen silmäluomien alta. Kun hän sitten katsahti ylös ja näki äitini nojaantuneen ylitsensä, veti hän hänen kätensä puoleensa ja laski sen Fritzin käteen, ja me jätimme heidät kolme yksin.
Kun olimme kaikki läheisessä huoneessa, rupesimme yhtä haavaa itkemään.
Minä nyyhkytin:
"Hän näyttää kovasti nääntyneeltä. Minä luulen, että he ovat melkein tappaneet hänet."
Elsa sanoi: