Fritz sanoi mielellään tekevänsä, mitä hän voi, ja päätettiin, että pappi Ruprecht jäisi meille yöksi ja he aamulla yhdessä lähtisivät siihen kartanoon, jossa Berta oli palveluksessa ja joka oli vaan muutamien penikulmien päässä metsässä.
Mutta yöllä tuli mieleeni ajatus, jonka päätin panna toimeen, ennenkuin puhuin siitä Fritzille, sillä hän suostuu usein semmoiseen asiaan, joka jo on aloitettu, vaikka hän katsoisikin sitä aivan mahdottomaksi, jos sitä vaan ehdotellaan; varsinkin, jos on jotakin, joka koskee minuun. Niin muodoin minä nousin seuraavana aamuna hyvin varhain ja menin naapurimme, tilan-omistaja Herberin luo pyytämään hänen vanhaa, harmaata hevostansa lainaksi siksi päivää, että toisin erään sairaan kotiin. Hän suostui, ja ennenkuin olimme päättäneet aamiaisemme, seisoi hevonen oven edessä.
"Mitä tämä on?" kysyi Fritz.
"Se on Herberin hevonen, joka on tullut viemään minua siihen kartanoon, jossa Berta oleskelee, ja tuomaan häntä tänne", vastasin minä.
"Mahdotonta, kultani!" sanoi Fritz.
"Mutta, niinkuin näet, on kaikki jo hankittu ja melkein tehty", minä lausuin; "minä olen puettu, ja huone on aivan valmis vastaan-ottamaan häntä."
Pappi Ruprecht nousi pöydän vierestä, astui minua kohden ja huudahti innolla:
"Jumala siunatkoon teitä!" Sitten hän näytti pelkäävän, että hän oli sanonut, mitä hänen ei ollut oikeus sanoa, ja lisäsi: "Jumala siunatkoon teitä siitä ajatuksesta. Mutta siinä on liian paljon!" ja hän lähti pois huoneesta.
"Mitä sinä aiot tehdä, Eva?" kysyi Fritz, katsellen minua kummastuksella.
"Ottaa vastaan Bertan, niinkuin sisaren", minä vastasin, "ja hoitaa häntä, siksi kuin hän tointuu."