Hän vaurastuu päivästä päivään. Eilen hän pyysi jotakin kehräys- taikka muuta työtä, ja se näytti ilahuttavan häntä kummallisesti. Tänään on hän rukkinensa istunut arkihuoneessamme. Kyläläisille, jotka kävivät meillä, esittelin minä häntä yhdeksi ystäväkseni, joka on kauan sairastanut. He eivät tiedä hänen entisestä elämästään.
Tammikuulla 1524.
Kaikki on nyt täytetty. Vähäinen vierashuone portinvajan yli on taas tyhjä, ja Berta on mennyt.
Hänen parantuessansa sai Fritz kirjeen pappi Ruprechtilta, jonka hän ääneti luki ja sitten pani pois, siksi kuin kahdenkesken olimme yhdellä matkallamme vanhan sysimiehen luo metsään.
"Haller tahtoo vielä kerran tavata Bertaa", hän sanoi epäileväisesti.
"Ja miks'ei, Fritz?" minä kysyin; "miks'ei sopisi palkita vanhaa erhetystä niin paljon kuin mahdollista, ja niitten, jotka ovat luopuneet toisistaan Jumalan käskystä, saada toinen toisensa jälleen Hänen käskystänsä?"
"Minä olen usein ajatellut niin, kultani", hän sanoi, "mutta minä en tietänyt, mitä sinä ajattelisit."
Vähäisen vastuksen ja odotuksen jälkeen vihittiin sitten Berta ja pappi
Ruprecht Haller kaikessa hiljaisuudessa kylämme kirkossa ja lähtivät
kaukaiseen kylään Pommeriin Itämeren rannoille, johon ovat T:ri
Lutherilta pyytäneet evankelista saarnaajaa.
Sydäntäni koski, kun näin näitten molempien lähtevän yhdessä kylän katua alas, näitten molempien, joitten nuoruuden tunnottomat lait ja inhimillinen heikkous olivat hävittäneet. Ruprechtin hellyys osoitti semmoista kunnioitusta, ja Bertan semmoista nöyryyttä, joka näytti ilmoittavan: "kaikki, mitä ikinä olet kadottanut minun tähteni, tahdon minä voimiani myöten palkita sinulle niinä vuosina, jotka ovat jälellä!"
Mutta kun katselimme Bertan vaaleita kasvoja ja heikkoja askelia, ja papin kymärtynyttä, vaikka yhä voimallista vartaloa, tarttui Fritz käteeni, kun palasimme sisään, ja sanoi: