"Se on hyvä. mutta tuskin tuota kauan kestänee!" Kyyneliltä minä en voinut vastata.
XXX.
Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Elokuulla 1524.
Taudin hiljaiset kuukaudet ovat ohitse. Äidin-äitimme kuoli eilen. Kun viimeisen kerran katselin niitä kasvoja, jotka olivat hymyilleet minulle lapsuudesta asti, niitä käsiä, jotka tekivät niin monta pientä, herttaista palvelusta minulle, joista ei nyt yhdestäkään voi milloinkaan enää palkita häntä, mikä pyhä hellyys leviää jokaiseen muistooni, kuinka jokainen hänen vaarinpitonsa tai itsekieltämyksensä vähäinenkin työ halajaa mieleeni, minkä rakkauden minä näen hohtavan niitten levottomien huolten takaa, jotka välisti tekivät hänet vähän äreäksi, erittäin isälleni, vaikk'ei kertaakaan viime aikoina.
Muuttuneeko elämä koskaan aivan samanlaiseksi, kuin ennen? Voimmeko koskaan unhottaa, että meidän tulee hellästi kärsiä semmoisia pikkuisia vikoja, kuin hänen, jotka nyt näyttävät niin vähäpätöisiltä, taikka semmoisella totisuudella, joka haihduttaisi joutavat surumme, ylistää sitä rakkautta, joka kerran on vaikeneva meiltä, niinkuin hän nyt?
Hänen kuolemansa näyttää siirtävän meidät kaikki toiseen polvikuntaan! Hän eli vanhan ajan keskellä uuden ajan täyteen aamuun; ja kokonainen entisyyden aikakausi näyttää kuolevan hänen kanssaan. Mutta kun hän oli nähnyt Bömiläisten lähettiläät ja tiesi, että Fritz ja Eva olivat naimisissa, ei hän enää halannut olla täällä kauemmin. Hän oli elänyt, niinkuin hän sanoi, kaksi aamukautta maan päällä, ja nyt hän kaipasi taivaan päivän koittoa.
Eilen aamulla vielä yksi meistä! ja nyt yksi taivaan sotajoukosta! Eilen tiesimme jokaisen hänen sydämensä ajatuksen, jokaisen seikan hänen elämässään, mutta nyt hän on muutettu semmoiseen mailmaan, josta emme tiedä niinkään paljon, kuin vanhimman patriarkan jokapäiväisestä elämästä. Niinkuin T:ri Luther sanoo, lapsi äitinsä rinnalla ei käsitä enemmän siitä elämästä, joka on hänen edessänsä, kuin me siitä elämästä, joka on meidän edessämme kuoleman jälkeen. "Kuitenkin", hän sanoo myöskin, "koska Jumala on luonut taivaan ja maan niin ihanaksi, kuinka paljon ihanampi katoamaton mailma tuolla puolen lienee!"
Kaikki näyttää minusta aivan selvältä Ylösnousemisen jälkeen; mutta nyt? missä tuo henki lienee, joka oli meille niin tuttu ja niin rakas ja joka nyt on niin kokonaan meistä eroitettu?
T:ri Luther sanoi: "kristityn tulee lausua: minä tiedän, että minun täytyy lähteä täältä; kun sieluni eroaa ruumiista, annetaan käsky Jumalan kuninkaille ja korkeille ruhtinaille, jotka ovat nuot kalliit enkelit, että he vastaan-ottavat minut ja johdattavat minut turvallisesti kotiin. Pyhä Raamattu, hän kirjoittaa, ei opeta mitään kiirastulesta, vaan kertoo meille, että hurskaitten henget nauttivat mitä suloisinta rauhaa ja lepoa. Kuinka he elävät siellä, emme tosin tiedä, eikä liioin missä he oleskelevat. Mutta sen tiedämme varmaan, että he eivät ole missään surussa eikä tuskassa, vaan lepäävät Jumalan armossa. Niinkuin he tässä elämässä olivat tottuneet hiljaisesti nukkumaan Jumalan ja pyhien enkelien suojassa eivätkä pelänneet mitään pahaa, vaikka perkeleet kyllä liikkuivat heidän ympärillänsä; niin he tämän elämän jälkeen lepäävät Jumalan käsivarrella."