Näin "hän lähti täältä, niinkuin rauhan lapsi", kuten joku arveli, "ja lepää rauhassa Jumalan ainoan Pojan korkean ja täydellisen ansion kautta", johon hän testamentissään tunnusti "panevansa kaikki toivonsa."
Se oli juhlallinen päivä Wittenbergille, kun hän laskettiin hautaansa Linnankirkkoon, jota hän aikanansa oli niin runsaasti relikeillä varustanut. Hänen ruumistansa, joka lepää sen alla, katsomme nyt sen pyhimmäksi relikiksi.
Ritarit ja porvarit menivät vastaan-ottamaan arkkua kaupungin portilla; kahdeksan aatelismiestä kantoi sitä, ja lukuisa joukko surevia seurasi sitä ääneti pitkin katuja. Moni veisasi haudalla vanhat latinaiset virret: "In media vitae" ja "Si bona suscipimus" ja myöskin saksalaisia: Aus tiefer Noth schrie icb zu Dir (Sua, Herra, syvyydestäni Mä vaivoissani huudan) ja
"In Fried und Freud fahr ich dahin"
(Mä riemuin rauhass' ehdin pois).
Se raha, jolla ennen olisi ostettu messuja hänen sielullensa, jaettiin nyt köyhille. Ja T:ri Luther piti saarnan tämän lupauksen johdosta: "jotka ovat nukkuneet Jesuksessa, on Jumala kanssansa ottava", joka totisesti tekee, ettei tarvitse rukoilla niille lepoa, jotka niin nukkuvat.
Greeta kysyi minulta illalla, mitä tämä virsi tarkoitti:
Mä riemuin rauhass' ehdin pois.
Minä vastasin hänelle, että se oli ruhtinaan sielu, joka näin erosi täältä.
"Saattoväki oli niin musta ja surullinen", hän jatkoi, "ei sanat lainkaan sopineet siihen."
"Se saattoväki meni haudalle", sanoi Thekla, joka oli meillä. "Toinen saattoväki, jota emme voineet nähdä, lähti taivaasen. Kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa pyhät enkelit kantoivat autuaan sielun taivaasen ja lauloivat matkalla tämänkaltaisia virsiä, sillä välin kuin me täällä alhaalla itkimme."