Ja kun kysyttiin:
"Kuka tämän sakramentin kelvollisesti nautitsee?"
Vastattiin hiljaisesti:
"Se on oikein mahdollinen ja kelvollinen, joka uskoo nämät sanat: 'teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntein anteeksi antamiseksi.' Mutta joka ei usko niitä sanoja, vaan epäilee, se on mahdotoin ja kelvotoin; sillä se sana: 'teidän edestänne', vaatii aivan uskollista sydäntä."
Kun kuuntelin näitä yksinkertaisia, eläviä sanoja, en minä kummastellut, että T:ri Luther usein toistaa niitä itselleen taikka oikeammin, niinkuin hän sanoo: "Jumalalle", vastamyrkkynä vihollisen tulisiin nuoliin.
Ja niin lapselliset äänet kuolivat pois kirkon aamuisessa hiljaisuudessa, ja kellokastarin varjo lankesi äänettömänä ruohoisille kummuille taikka yksinkertaisille puuristeille, joitten alla kylän kuolleet lepäävät; ja kun palasimme kotiin, oli pyökkipuun pitkä varjo kallistunut kasteisen kylännurmikon poikki.
Sitten, ennen yhtätoista, alkoivat kirkonkellot soida, ja talonpojat tulivat joukottain eri tahoilta metsästä. Me katselimme erinäisiä parvia, kun he kirjavissa pyhä-vaatteissaan astuivat esiin mustan-viheriän varjon syvyydestä, niitten parissa epäilemättä useita Lutherin sukulaisia, jotka elävät tässä paikkakunnassa. Nyt jokainen ovi kylässä lähetti lisäjoukkonsa, ja vähäinen kirkko täyttyi pian, miehet ja naiset istuen vastakkain eri puolilla, ja vanhat yhdessä koossa saarnastuolin ympäri. Fritzin aineena oli Evan mieli-lause: "niin on Jumala mailmaa rakastanut." Yksinkertaisesti, semmoisilla selityksillä, kuin he voivat ymmärtää, puhui hän heille Jumalan rajattomasta rakkaudesta ja siitä äärettömästä hinnasta, jolla Hän on lunastanut meidät, ja siitä rakkaudesta, luottamuksesta ja kuuliaisuudesta, johon me olemme velkapäät hänelle, ja T:ri Lutherin neuvon mukaan hän ei puhunut liian kauan, vaan "nimitti mustaa mustaksi ja valkoista valkoiseksi", pysyen yhdessä ainoassa asiassa, jotta kansan mennessään sopi sanoa: siitä nyt saarnattiin. Sillä, niinkuin minä kuulin T:ri Lutherin sanovan, "me emme saa puhua yhteiselle kansalle korkeista, vaikeista asioista taikka pimeillä sanoilla. Kirkkoon tulee pieniä lapsia, palveluspiikoja, vanhoja miehiä ja naisia, jotka eivät korkea-oppisesta esityksestä hyödy mitään. Sillä, jos he jälestäpäin sanovat siitä: 'voi, hän lausui oivallisia asioita, hän piti mainion saarnan!' ja kysytään: 'mistä?' he vastaavat: 'en minä tiedä.' Muistakaamme, kuinka Herramme Kristus koetti saarnata yksinkertaisesti. Viinitarhasta, lammaslaumasta, puista hän otti vertauksensa, että kaikki kansa tuntisi ja ymmärtäisi."
Fritzin saarna jätti syvän rauhan sydämeeni. Hän ei puhunut vanhurskaudesta ja lunastuksesta, vaan elävästä Jumalasta, joka lunastaa ja vanhurskauttaa meidät. Suurempaa hyvää ei kukaan voi tehdä kuin muistuttaa meille, mitä Jumala on tehnyt meidän tähtemme, ja kuinka Hän todesti ja hellästi pitää huolta meistä.
Jälkeen päivällisen koottiin lapset hetkeksi kouluhuoneesen ja heiltä kuulusteltiin saarnaa. Auringonlaskussa yhdyimme taas kaikki viettämään lyhyttä jumalanpalvelusta kirkossa ja veisasimme iltavirsiä saksan kielellä, jonka jälkeen pappi lausui Herran Siunauksen, ja vähäinen seurakunta hajosi kukin kotiinsa.
Hiljaisella päivänpaisteellansa ja sillä valolla, jonka Fritzin takaisintulo vuodatti hänen kotoonsa, tuntui tämä päivä minusta melkein niinkuin päivä paratiisissa.