Jumala olkoon monin kerroin kiitetty T:ri Lutherista ja erittäin niistä kahdesta suureta lahjasta, jotka, hänen kauttansa ovat annetut takaisin meille — ensiksi, että hän on päästänyt Jumalan sanan lähteen kuolleen kielen jäisistä kahleista ja laskenut sen virtaamaan kautta maan, kaikkialla muuttaen talven kevääksi, ja toiseksi, että hän on puollustanut avion pyhyyttä ja sitä koti-elämää, jota se perustaa, avaten luostarin-porttien hautakivet ja lähettäen kätketyn hurskauden siunaamaan mailmaa tuhansissa tämmöisissä, nöyrissä, pyhissä, kristillisissä kodoissa.
XXXI.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Syyskuulla 1527.
Vihdoin olen minä sanonut sen sydämestäni! niin, minä olen varma, että minä sanon sen sydämestäni, ja jos kohta särkyneestä sydämestä, ei Jumala ylenkatso sitä.
"Isä meidän, joka olet taivaissa, tapahtukoon sinun tahtosi eikä minun."
Minä luulin voivani kestää kaikkia paremmin, kuin epätietoa; mutta minua ei yhtään aavistanut, minkä epätoivon tyhjyyden varmuus tuottaisi.
Sitten tulivat nuot kauheat, kapinalliset ajatukset, että Jumala antoi hänen kuolla yksinään! ja nyt johtui mieleeni kaikki, mitä he olivat puhuneet minulle siitä, ett'ei saisi pitää epäjumalia, ja minua rupesi pelottamaan, etten koskaan ollut todella rakastanut eikä palvellut Jumalaa, vaan ainoastaan Bertrandia; ja tuosta tuli pitkä tyhjyyden ja pimeyden aika, jonka lävitse ei mikään inhimillisen eikä jumalallisen rakkauden valo eikä lohdutuksen äänet näyttäneet vähintäkään tunkevan. Minä ajattelin, ettei Jumala koskaan vastaan-ottaisi minua, ennenkuin minun kävi sanominen: "tapahtukoon sinun tahtosi", mutta sitä minä en voinut sanoa.
Muistaakseni ensimäiset sanat, joilla mielestäni oli joku merkitys, olivat muutamat T:ri Lutherin sanat eräässä saarnassa. Hän sanoi, että oli helppo uskoa Jumalan anteeksi antavaan rakkauteen rauhan aikoina, mutta kun kiusauksen hetkinä perkele ahdisti sielua kaikilla tulisilla nuolillansa, hän oli itse huomannut oikein vaikeaksi pysyä siinä totuudessa, jonka hän tiesi niin hyvin, ettei nimittäin Kristus ollut mikään ankara tuomari eikä kova velkoja, vaan anteeksi antava Vapahtaja, niin, rakkaus itse, puhdas, muuttumaton rakkaus.
Silloin minä rupesin ymmärtämään, että se oli perkele, se häijyn-ilkinen, velkova, paha henki, jota minä sydämmeni pimeydessä olin kuunnellut, että se oli hän, joka oli koettanut neuvoa minua, etten saisi mennä Isäni luo, ennenkuin toin Hänelle aivan alamaisen sydämen.