Ja nyt minä muistin sanat: "tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette rasitetut;" ja yksinään huoneessani minä lankesin polvilleni ja huudahdin: "oi laupias Vapahtaja, oi taivaallinen Isä, minä en ole alamainen sinun tahdollesi; mutta minä olen väsynyt, väsynyt ja kovasti rasitettu; ja minä tulen sinun luoksesi. Etkö sinä tahdo ottaa minua semmoisena, kuin minä olen, ja opettaa minua vähitellen sanomaan: 'tapahtukoon sinun tahtosi!' Ja Hän vastaan-otti minut ja on vähitellen opettanut minulle sen. Kumminkin tänä iltana voin minä sanoa niin. Huomenna ehkä vanha kapina palaa jälleen. Mutta jos se palaa, menen minä taas taivaallisen Isämme luo ja sanon uudestaan: 'ei alamainen vielä, mutta kovasti rasitettu! Isä, tartu käteeni ja sano minulle: ala uudestaan!'"
Sillä keskellä kaikkia näitä onnellisia kotoja minä olin mielestäni aivan liikanainen kaikille ja niin sanomattomasti yksin. Minä kaipasin vanhoja luostareita, että saisin haudata itseni niihin kauas kaikista ilon äänistä. Mutta, Jumala olkoon kiitetty, ne olivat suljetut minulta; enkä minä huoli niistä enää.
T:ri Luther alkoi auttaa minua sillä, että hän näytti, kuinka perkele oli pitänyt minua erinänsä Jumalasta.
Ja nyt on Jumala auttanut minua ja taas lähettänyt sydämeeni kiitollisuuden ja rakkauden säteen.
Rutto on jälleen ollut Wittenbergissä. T:ri Lutherin koti on muutettu sairashuoneeksi; sillä vaikka hänen Käthensä ja pikku Hannuksensa ovat hyvin kalliit hänelle, ei hän tahtonut paeta vaaraa enemmän, kuin viimeinkään, jolloin hän oli munkkina samassa luostarissa, joka nyt on hänen kotinsa.
Ja mikä siunaus hänen voimalliset ja luottavaiset sanansa saarnastuolista, kuolinvuoteella taikka murheen majoissa ovat olleet meille kaikille.
Mutta etupäässä on Jumala kalliin äitini kautta puhunut sydämelleni ja saattanut minut tuntemaan, että Hän todella tulee, poimii ja kuulee meitä. Hän oli juuri kuoleman kielissä. Ja nyt hän on parantumallansa. He sanovat, että vaara on ohitse. Enkä minä koskaan enää sano sydämessäni: "minulle yksistänsä Jumala ei anna mitään kotia", enkä minä sen vuoksi, että varon sydämeni kipua, kun siteet kerran katkeavat, pelkää kiinnittämästä sydäntäni liiaksi niihin, jotka Jumala on antanut minun rakastettavakseni. Minä otan vastaan ilon ja rakkauden ja kaikki ne surut, joita ne tuottanevat, ja luotan kaikissa Jumalaan.
Kukaties Jumalalla on joku vähäinen rakkauden työ minuakin varten, joku erityinen palvelus myöskin minua varten, että minua tarvitaan tässä mailmassa, niin kauan kuin minä olen täällä. Sillä tänään tuli Justus Jonas, jonka pieni poika on kuollut ruttoon, minun luokseni ja sanoi:
"Thekla, tee hyvin ja käy vaimoni luona. Hän sanoo, että sinä osaat lohduttaa häntä, sillä sinä ymmärrät surun."
Tietysti minä menin. Minä en luule, että sanoin mitään, joka olisi lohduttanut häntä. Minä en voinut tehdä juuri muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kun katselin noita vähäisiä, viattomia, rauhallisia, hengettömiä kasvoja. Mutta kun lähdin hänen luotaan, sanoi hän, että minä olin tehnyt hänelle hyvän työn, ja käski minun tulla uudestaan.