Kuitenkin, kun minä viime viikolla sanoin hänelle jatakin tämmöistä, hän hymyili ja lausui, että löytyy parempia sotakenttiä kuin ne, joilla miesten luut vaalenevat; ja silloin ilmestyi hänen silmissään tuo syvä katse, kun hän näyttää katsovan semmoiseen mailmaan, jota minä en voi saavuttaa.
Mutta aloitinhan minä äidin-äidistämme, ja tässä ajattelen Fredrikiä taas. Minä varon, että hän on oleva aikakirjani alku ja loppu. Fritz on ollut melkein koko minun mailmani. Minua haluttaisi tietää, tästäkö syystä hänen pitää jättää minut. Munkit sanovat, ettemme saa rakastaa ketään liian paljon; ja minä muistan, kun eräänä päivänä lähdimme tervehtimään täti Agnesia, äitini ainoata sisarta, joka on nunnana Nimptschen'in luostarissa, kuinka tämä sanoi kun olin ihastellut luostarin puutarhan kukkia: "Elsaseni, tahdotko tulla meille ja elää meidän luonamme ja ruveta onnelliseksi, pyhäksi sisareksi täällä?"
Minä vastasin: "kenenkä sisareksi, täti Agnes? Minä olen Fritzin sisar! Saako Fritz'kin tulla?"
"Fritzin sopisi mennä Eisenachin luostariin", hän lausui.
"Siinä tapauksessa minä käyn hänen kanssaan", minä arvelin. "Minä olen
Fritzin sisar enkä minä menisi mihinkään mailmassa ilman häntä."
Hän katseli minua kylmällä, vakavalla sääliväisyydellä ja lausui hiljaisesti: "pikku raukkanen tulee äitiinsä; sydän oppii pian pitämään epäjumalia. Hänen täytyy unhottaa paljon, mitä hän on oppinut. Jumala ei salli epäjumalia."
Tämä tapahtui monta vuotta takaperin; mutta minä muistan, niinkuin se olisi ollut eilen, kuinka näitten sanojen ja totisten katsetten tähden luostarin kaunis puutarha näytti minusta yhtäkkiä käyvän kolkoksi ja ilottomaksi, ja tuntui kostealta ja kylmältä kuin hautausmaa; ja kukat muuttuivat tekokukkien kaltaisiksi; ja muurit kohosivat niinkuin luolan seinät, ja minä tuskin hengitin, ennenkuin pääsin taas niitten ulkopuolelle ja pidin kiinni Fritzin kädestä.
Sillä minä en ole ollenkaan jumalinen. Minä pelkään, etten tahdo ruvetakaan semmoiseksi. Ei yksikään jumalinen mies eikä nainen, minkä minä milloinkaan olen nähnyt, näytä minusta puoleksikaan niin suloiselta kuin minun rakas äitikultani; eikä niin lempeältä, viisaalta ja iloiselta kuin minun isäni; eikä puoleksikaan niin jalolta ja hyvältä kuin Fritz. Ja pyhimysten elämä saattaa minut suuresti hämille, sillä minusta tuntuu siltä kuin kaikki asiat joutuisivat niin väärälle ja sekavalle kannalle, jos jokaisen tulisi noudattaa St. Katarinan taikka vieläpä meidän Pyhän Unkarin Elisabetin esimerkkiä ja kieltäytyä vanhempiansa tottelemasta ja hyljätä pikkuiset lapsensa. Olisi hauska tietää, onko kukaan muu huomannut saman, sillä näitä ajatuksia minä en ole ilmoittanut edes Fritzille; koska hän on jumalinen, ja minä pelkään, että se pahoittaisi häntä.
Meidän äidin-äitimme puoliso pakeni Bömistä uskontonsa tähden; mutta minua aavistaa, ettei se ollut oikea uskonto, koska ei kukaan näytä mielellään puhuvan siitä; ja mitä Fritz ja minä tiedämme hänestä, on ainoastaan, mitä me olemme ajan kuluessa sattumalta kuulleet ja itseksemme sommitelleet yhteen.
Melkein sata vuotta takaperin kaksi pappia saarnasi Bömissä, nimittäin Johan Huss ja Pragin Hieronymus. Näyttää siltä kuin heitä olisi hellästi rakastettu ja pidetty kunnon miehinä, niin kauan kuin he elivät; mutta ihmiset nähtävästi erehtyivät heidän suhteensa, sillä molemmat poltettiin elävältä harha-uskolaisina Kostnitzissa kahtena perätysten seuraavana vuonna, 1415 ja 1416; joka tietysti todistaa, etteivät he suinkaan olleet hyviä vaan erinomaisen pahoja.