Sinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin portteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen portinvartia ilmestyi.
"Onko Martin Luther täällä?" me kysyimme.
"Kyllä!" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme jonkunlaista voitonriemua.
"Me tahtoisimme puhutella häntä", lausui joku meistä.
"Häntä ei saa kukaan puhutella", oli tyly vastaus.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" me kysyimme.
Sisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: "ei kuukauteen aikaan kumminkaan."
Me olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti nauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka tukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä ja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä hiiskaustakaan kuultu.
"Kuollut mailmalta, todellakin!" mutisi joku viimein; "hauta ei olisi niin äänetön."
Alakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin Lutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin olimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä väittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta hetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa — hän ei ollut niihin enään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki vaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.