Kun rupesimme tarkemmin tutkimaan, oli kuitenkin monta muutosta tapahtunut. Hänen huilunsa ja luuttunsa tosin olivat pöydällä aivan niinkuin hän oli jättänyt ne edellisenä iltana. Mutta kirjat — skolastilliset, lakitieteelliset ja klassilliset — olivat huolellisesti kootut yhteen nurkkaan, kirjakauppiasten nimet päällä. Katsastellen hyvin tunnettuja nidoksia, minä kaipasin ainoastaan kahta, Virgiliusta ja Plautusta; minä luulen, että hän on ottanut ne mukaansa. Sillä välin kuin silmäilimme yhtä kääröä, joka oli toisessa paikassa huoneessa sievästi kokoon pantuna, tuli se vanha mies, joka piti hänen huoneitansa korjussa, sisään ja sanoi: "se on mestari Martin'in maisterintakki, juhlapuku ja maisterisormus. Ne ovat lähetettävät hänen vanhemmillensa Mansfeldiin."
Rintaani ahdisti, kun ajattelin, että hänen isänsä, joka oli työskennellyt niin ahkerasti poikaansa varten ja toivonut niin paljon hänestä, vastaan-ottaisi tämän käärön. Ei kuolleelta. Pahemmalta mielestäni kuin kuolleelta. Semmoiselta, joka omin ehdoin on haudannut itsensä; omin ehdoin, omin käsin rakentanut aidan itsensä ja kaikkein rakkaintensa väliin. Kuolleitten kanssa, jos he ovat autuaat, me saamme pitää yhteyttä — ainakin Uskontunnustus puhuu pyhien yhteydestä; me saamme rukoilla heitä; taikka pahimmassa tapauksessa me saamme rukoilla heidän puolestaan. Mutta luostarissa olevan pojan ja Mansfeldissa asuvan isän välissä aita ei ole ainoastaan kivestä ja mullasta. Se on tahdon ja omantunnon lujasta raudasta. Se olisi nyt kiusaus Martin Lutherille, jos hän vuodattaisi sydämensä lempeillä sanoilla isän, äidin taikka ystävän eteen.
Vaan kuitenkin, jos hän on oikeassa — jos voi kurittaa lihansa, jos voi tyydyttää Jumalan ja saavuttaa taivaan ainoastaan tällä tavalla — se on todella vähäinen asia, mitä itse taikka omaisemme kärsivät tässä katoavaisessa mailmassa, johon kuoleman kauheat portit aina tuovat pitkän varjonsa, nämät portit, jotka elämän päättävät.
Eikö Martin paremmin hyödytä perhettänsä luostarissa kuin keisarin hovissa, sillä eikö luostari ole komeamman palatsin esipiha — niin sanoaksemme kuninkaitten kuninkaan oikea vastaanotto-sali? Paitsi sitä, jos hänellä oli hengellinen kutsumus, mikä kirous olisi seurannut, jos hän olisi laiminlyönyt sen? Hyvä niitten, joitten kutsumus on niin selvä, etteivät tohdi olla sitä tottelematta; taikka joitten sydän on niin puhdas, että he eivät tahdo, jos tohtisivatkin!
Heinäkuun 19 p.
Nämät kaksi päivää yliopisto on ollut kiihdyksissä siitä, että Martin Luther on kadonnut. Useat ovat suutuksissa hänelle, ja vielä useammat munkeille, jotka, niinkuin he sanovat, ovat käyttäneet eduksensa äkkinäistä mielijohdetta ja kiertäneet hänet pauloihinsa. Toiset, erittäin ne, jotka kuuluvat Mutianin kouluun, — Humanistat — nauravat kuitenkin ja arvelevat, että luostarinkin kautta käy teitä hoviin — jopa saavuttaa paavin hiipan. Mutta nämät eivät ymmärrä Martin'ia. Me, jotka tunnemme hänet, tiedämme varsin hyvin, että hänestä tulee tosi-munkki ja ettei hänelle löydy mitään porttia luostarista takaisin mailmaan.
Nyt on tullut ilmi, että hän oli miettinyt tätä askelta enemmän kuin pari viikkoa.
Tämän kuukauden (Heinäkuun) ensimäisenä päivänä hän kulki tiellä Erfurtin ja Stotterheimin välillä, kun ukkosen ilma, joka oli kokoontunut Thüringin metsän yli ja raukaisevalla hiljaisuudella painanut rutonsekaista ilmaa, yht'äkkiä alkoi raivota hänen yllänsä. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta. Jyskäys seurasi toisensa perästä, ja sitten tuli kamala hiljaisuus; haarovat salamat hyppivät hurjasti hänen ympärillänsä, kunnes viimein hirveä ukon-nuoli kiskaisi halki maan hänen jalkainsa alta ja melkein vei hänet huumeisin. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta; hän tunsi sielunsa yhtä yksinäiseksi ja suojattomaksi. Ukkosen jyrinä näytti hänestä kuin vastustamattoman, loukatun Jumalan ankara ääni. Ensimäinen leimaus saatti polttaa hänen ruumiinsa tuhaksi ja syöstä hänen sielunsa niihin liekkeihin, joita se niin kauhealla tavalla johdatti mieleen; ja ensimäinen ukkosen jyskäys, joka seurasi, saatti kaikkua niinkuin tuomion torvi hänelle, kun hän makasi taidotonna, kuurona ja mykkänä kuolemassa. Taidotonna ja mykkänä ruumiin puolesta! mutta ken voisi kertoa, mihin kauheaan, itse-tiettyyn, ijankaikkiseen tuskaan hänen sielunsa olisi heräävä; mitkä vaikeroimiset kuuluisivat hänen kadotetun henkensä ympäriltä, mitä turhien rukousten huutoja hän ohkaisi? Turhia rukouksia silloin! kukaties ei kokonaan turhia nyt! Hän lankesi polvillensa — hän heittäysi maahan ja huusi tuskissansa ja kauhussaan: "auta, armias St. Anna, ja minä rupean kohta munkiksi."
Myrsky vieri hitaasti pois; mutta peräyttämättömät sanat olivat lausutut, ja ukkosen jylinä, kun se kaukaa kuului yhä heikommalta, kaikkui hänen sydämessään, ikäänkuin koko hänen mailmallisen elämänsä hautausvirsi.
Hän saapui eheänä Erfurtiin, vaan epäillen omaa lujuuttansa hän ei puhunut mitään aikomuksestansa, paitsi niille, joitten hän tiesi tukevan häntä siinä. Tämä oli varmaan syy, jonka vuoksi hänen ajatuksensa näinä kahtena viikkona ovat olleet aivan toisaalla ja hän itse on karttanut meitä.