Hän uskoi tuumansa ensin Andreas Staffelsteinille, yliopiston rehtorille, joka kiitti ja kehoitti häntä ja vei hänet kohta uuteen Fransiskanin-luostariin. Munkit vastaan-ottivat hänet ilolla ja esittelivät, että hän heti yhtyisi heidän veljeskuntaansa. Hän vastasi heille, että hänen ensiksi täytyi ilmoittaa aikomuksensa isälleen. Tämä oli vaan sovelias luottamuksen osoitus semmoiselle isälle, joka oli kieltänyt itseltänsä niin paljon ja työskennellyt niin uutterasti voidaksensa runsaasti auttaa poikaansa yliopistossa. Mutta rehtori ja munkit arvelivat, ettei hänen ollut oikeus neuvotella lihan ja veren kanssa; hänen tuli "luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin juureen." "Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo", he sanoivat, "ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan." Mailmaan jääminen oli vaarallista. Turmiollista sinne palaaminen.
Muutamat jumaliset naiset, joille rehtori mainitsi Martin'in aikeista, vahvistivat häntä niissä innokkailla ja rohkaisevilla sanoilla.
Eikö kukaan heistä heltynyt ja säälinyt hänen äitiänsä ja isäänsä? Minä epäilen kuitenkin, että Martin'in äiti yhdelläkään moitteen sanalla olisi koettanut estää häntä luostariin menemästä. Hän oli hyvin jumalinen nainen. Samalla kuin hän antoi poikansa, ylpeytensä, Jumalalle, hän antoi kalliimman osan itsestänsä; ja naisilla on semmoinen voima, kun uhrauksia kysytään, ja heille syntyy siitä semmoinen salainen ilo, että hän, luullakseni, epäilemättä olisi kestänyt nämät kaikki.
Martin'in isän laita olisi varmaan ollut toisin. Hän ei ajattele mitään hyvää munkeista, ja hänellä on varsin ankara käsitys isän ja pojan keskinäisistä velvollisuuksista. Hän, tuo älykäs, ahkera, menestyvä talonpoika, pitää munkkeja laiskuri-laumana, jotka tuntevat luopuvansa mailman iloista, mutta usein vaan luopuvat sen velvollisuuksista. Tyytyväisesti hän näki vaikka mitä puutetta ja vaivaa, kun vaan Martin, koko perheen kunnia, sai tilaisuutta kehittää luonnonlahjojansa. Mutta kun hän havaitsee neuvojensa, huoltensa ja toimiensa hedelmän hautaantuvan luostariin, se kaiketi kovasti koskenee häneen. Se oli kauhea neuvoo, jonka rehtori antoi pojalle. Vaan kuitenkin Jumalan on varmaan ensimäinen oikeus; ja jos olisi koettanut vieroittaa Martin'ia hänen kutsumuksestansa, olisi sekin todella ollut vaarallista. Epäilemättä oli taistelo Martin'in sydämestä tulinen kyllä semmoisena kuin se oli. Hänen luontonsa on niin lempeä, hänen mielipiteensä pojan velvollisuudesta niin luja ja hänen kunnioituksensa ja rakkautensa vanhempiansa kohtaan niin hyvä. Mutta koska askel on astuttu, Pyhä Maria auttakoon häntä, ettei hän peräytä sitä!
Joulukuulla 1505.
Tänä aamuna minä näin näyn, jota en luullut koskaan saavani nähdä. Munkki, joka oli puettu Augustinilaisten harmaasen kaapuun ja päähineesen, kulki verkalleen pitkin katuja, raskas säkki hartioilla. Lumi peitti maan, hänen jalkansa olivat paljaat; mutta tämä ei ollut mikään tavaton näky. Ilman aikojaan ja puoleksi tietämättäni minä katselin, kuinka hän pysähtyi joka ovelle, nöyrästi vastaan-otti kaikki lahjat, jotka tarjottiin, ja pani ne luostari-säkkiin. Viimein hän seisahtui sen rakennuksen oven eteen, jossa minä olin, ja silloin, kun hän käänsi kasvonsa ylöspäin akkunaa kohden, jossa minä seisoin, minun silmäni kohtasivat Martin Lutherin silmät!
Minä riensin oven luo, leipä kädessä, ja aioin, ennenkuin tarjosin sen hänelle, vanhan tavan mukaan syleillä häntä; mutta hän kumarsi syvältä, kun hän vastaan-otti leivän, kunnes hänen otsansa melkein koski maata, ja lausuen hiljaan latinaksi "Gratias" yritti lähteä pois.
"Martin", minä lausuin, "etkö sinä tunne minua?"
"Minä olen luostarin palveluksessa", hän vastasi. "Haasteleminen ja viipyminen sotii sääntöjä vastaan."
Vaikea oli päästää häntä menemään sen enempää puhumatta.