"Jumala ja pyhimykset auttakoot sinua, veli Martin!" minä sanoin.
Hän kääntyi puoleksi, risti silmänsä, kumarsi syvältä kerran vielä, kun joku piikatyttö heitti hänelle vähäisen lihantähteitä, ja sanoi leppeästi: "Jumala olkoon ylistetty jokaisesta lahjasta, jonka hän antaa", ja ryhtyi taas vaivalloiseen almun anoonsa, kyyryssä selin ja silmät maassa. Mutta kuinka muuttuneet hänen kasvonsa olivat! Nuoruuden ja terveyden kukoistus kokonaan kadonneena ohuilta, laihtuneilta poskilta; neron ja mielikuvituksen tuli aivan himmentyneenä punaisissa, sisään painuneissa silmissä! Tulta on tosin niissä vielä, mutta se näytti minusta olevan sitä laatua, joka polttaa — eikä sitä, joka lämmittää ja ilahuttaa.
He ovat varmaan tylyjä häntä vastaan luostarissa. Kun lähettävät hänet, joka tuskin kuusi kuukautta takaperin oli yliopiston kunnia ja kaunistus, kerjäämään ovelta oveen ystävien ja oppilaitten luo, joitten kanssa hän ei saa edes tervehdystä vaihtaa! Eiköhän noitten halpojen ja taitamattomien munkkien liene mieleen, kun saavat tällä tapaa nöyryyttää semmoista, joka äskettäin oli heitä niin paljon etevämpi? Niitä käsiä, jotka pitelevät tämmöisiä vitsoja, tulee hyvin jalojen taikka hyvin helläin sydänten ohjata. Minä tiedän kuitenkin varmaan, että veli Martin määrää itselleen ankaramman kurituksen kuin kukaan muu voi hänelle asettaa. Se ei ole mikään ulkonainen taistelo, joka on näin riuduttunut ja koukistanut hänet vähemmän ajan kuin puolen vuoden kuluessa.
Minä pelkään, että hän rupee johonkin ankaraan itsekidutukseen, sentähden että hän puhui nuot muutamat sanat, joihin minä houkuttelin hänet.
Mutta jos se on hänen kutsumuksensa, jos se on taivasta kohden, ja jos hän sen kautta saavuttaa ansioita, joita voi jaeskella muille, sopii epäilemättä kestää kaikkia taisteloita!
Heinäkuussa 1506.
Veli Martin'in novitiati on päättynyt ja hän on ottanut Augustinin nimen, mutta me tuskin opimme sanomaan häntä siksi. Useat meistä olivat läsnä muutamia päiviä sitten, kun hän teki lopullisen lupauksensa Augustinilais-kirkossa. Kerran vielä me kuulimme sen kirkkaan, miellyttävän äänen, jonka enimmät meistä olivat kuulleet laulussa ja vilkkaassa keskustelussa tuona jäähyväisiltana. Se soi heikolta ja vähäiseltä, epäilemättä paastoamisesta. Noviisin vaatteet pantiin syrjälle, munkinkaapu puettiin ylle ja notkistaen polviansa alttarin astuinten edessä, samassa kuin priori laski kätensä hänen alas painetun päänsä päälle, hän teki määrätyn lupauksen latinan kielellä:
"Minä, veli Martin, tunnustan ja lupaan kuuliaisuutta Jumalalle Kaikkivaltiaalle, Marialle, ikuiselle neitsyelle, sinulle, veljelleni, joka olet tämän luostarin priorina ja edustat St. Augustinin Eremiiti-kunnan pääprioria, piispalle ja hänen kalliille seuraajillensa, että elän köyhyydessä ja puhtaudessa kuolemaan saakka mainitun St. Augustinin säännön mukaan."
Nyt pantiin palava vahakynttilä, sytytetyn ja alati valvovan sydämen kuva, hänen käteensä. Priori luki hiljaisesti rukouksen hänelle, ja samalla kaikki munkit aloittivat virttä: "Veni Sancte Spiritus" (O Pyhä Henki tule).
Hän oli polvillansa niin kauan kuin he veisasivat; ja sitten munkit saattivat hänet astuimista ylös kuoriin ja tervehtivät häntä veljen suudelmalla.