Hän oli siis esiripun takana, kuorissa, sisäpuolella olevan pyhän veljeskunnan keskellä, joka toimittaa jumalanpalvelusta alttarin edessä. Ja me hänen vanhat ystävänsä, me jäimme ulkopuolelle kirkon laivaan ja eroitettiin hänestä iäksi tuon peräyttämättömän lupauksen esiripun kautta!
Ijäksi! Ijäksikö? Onko todella semmoinen verho, semmoinen väistymätön salpa oleva meidän ja hänen välillään tuomionpäivänä? Ja olemmeko me sen ulkopuolella? Silloin kenties salpa on iäksi väistymätön, silloin, mutta ei nyt, ei vievä!
Tammikuulla 1507.
Minä olen juuri palannut kotoa, jossa kerran vielä olen viettänyt joulua. Asiat näyttävät olevan hiukan paremmalla kannalla siellä. Minä olen tänä viime vuonna, siitä kuin suoritin maisterintutkintoni, kyennyt auttamaan heitä vähän runsaammin niillä rahoilla, jotka oppilailtani saan. Tuntui hupaiselta, kun vein rakkaalle, itsensä kieltävälle, armaalle Elsalle uuden juhlapuvun, vaikka hän väitti, että hänen vanha karmosiinipunainen hameensa ja musta tröijynsä olivat yhtä hyvät kuin koskaan ennen. Eva lapsen on vielä tuo hyvä, tyven, totinen katse silmissä, ikäänkuin hän katsoisi näkymätönten ja ijankaikkisten kappalten mailmaan ja näkisi siinä jotakin, joka täyttää hänen sydämensä ilolla. Minä luulen, että se on hänen silmiensä enkelinkaltainen syvyys ja hänen lapsellisen suunsa viaton, ruusuinen hymy, jotka antavat tuon ihmeellisen sulon hänen kasvoillensa ja saattavat meidät lapsi-enkelien kuvia ajattelemaan.
Hän osaa nyt helposti lukea kirkkolatinaa ja on erittäin mieltynyt vanhoihin virsiin. Kun hän kertoo niitä lauhkealla, kunnioitusta osoittavalla lapsen-äänellänsä, näyttävät ne minusta syvemmältä ja pyhemmältä kuin milloin parhaat köörit niitä laulavat. Hän rakastaa erittäin St. Bernhardin "Jesu Dulcis Memoria" ja hänen "Salve Caput Cruentatum;" mutta muutamat "Dies Irae'n" värsyt ovat myöskin varsin usein hänen huulillaan. Minä kuulin hänen usein hellästi vierettelevän niitä huoneissamme taikka työnsä ääressä; ja hänen äänensä oli silloin niinkuin onnellisen kyyhkysen jossakin hiljaisen metsän kätkössä:
"Querens me sedisti lassus",
taikka
_Jesu mi dulcissime, Domine coelorum,
Conditor omnipotens, Rex universorum;
Quis jam actus sufficit mirari gestorum,
Quae te ferre compulit salus miserorum?
Te de coelo caritas traxit animorum,
Pro quibus palatium deserens praeclarum,
Miseram ingrediens vallem lacrymarum,
Opus durum suscipis, et iter amarum_.
Jesus, kallein ystäväin, herra taivahainen,
Luoja kaikkivaltias, hallitsija maitten,
Ken sun armotöitäs voi kyllin ihmetellä,
Joita hyödyks' syntisten teit sä, Jesu hellä?