Rakkautes sieluihin toi sun taivahista,
Heidän tähden siirryit pois linnoist' uhkeista,
Astuit tänne kyynelten laaksoon kurjanmoiseen,
Ryhdyit toimeen haikeaan, työhön vaivaloiseen.
Muinaisen, majesteetillisen kielen sointuisat sanat kuuluivat niin suloiselta ja oudolta, vaan kuitenkin niin tutulta tällä raikkaalla lapsen-äänellä lausuttuina. Latinan kieli ei näytä olevan mikään kuollut kieli. On niinkuin hän olisi oppinut sitä itsestänsä lapsuudestaan, niitten enkelein lauluja kuunnellessaan, jotka valvoivat hänen vieressään, kun hän nukkui, taikka kirkastetun äidin huulilta, kun tämä taivaalla kallistui hänen pään-alaisensa ylitse.
Yksi seikka näyttää kuitenkin surettavan pikku Evaa. Hänellä on yksi lause, joka on otettu eräästä kirjasta, jonka hänen isänsä jätti hänelle ennen kuolemaansa, mutta jota hänen ei sallittu milloinkaan jälestäpäin nähdä. Hän toivoo aina löytävänsä kirjan, jossa tämä lause oli, vaan hänen ei ole vielä onnistunut.
Minä varon vähäisen, että se oli joku väärä-uskoinen kirja, koska hänen isänsä, jonka oma se oli, mestattiin sen suoksi, että hän oli Hussiti. Täytyy sentähden toivoa, ettei hän koskaan löydä sitä. Eva ei itse kertonut asiaa minulle, arvattavasti siitä syystä, että Elsa, jolle hän mainitsi sen, kielsi häntä kirjaa etsimästä. Me katsomme kaikki sitä suureksi siunaukseksi, että pelastimme tämän viattoman sydämen noitten vahingollisten väärä-uskolaisten ansoista, joita vastaan meidän saksilainen kansakuntamme niin jalosti taisteli. Ei ole nyt enää juuri paljon Hussitejä Bömissä. Kansallisena puolueena he ovat todesti kukistettuina, siitä kuin Calixtinit erosivat heistä. Löytyy kuitenkin muutamia, jotka elävät kurjaa elämää metsissä ja vuorilla; ja on kerrottu, ettei näitä erhetyksiä ole vielä kokonaan kaupungeistakaan saatu poistetuksi, vaikka kyllä on ankarasti menetelty niitä vastaan. Melkoinen joukko pysyy vielä salaisesti kiinni heidän opissaan, kuitenkin ulkonaisesti taipuen valtion uskontoon. Niin juurtunut väärä-uskolaisuuden myrkky on, ja niin suuri se vaara, josta pikku Eva pelastettiin.
Erfurtissa, Toukokuun 2 p. 1507.
Tänään keskeytyi kerran vielä se yksinäisyys ja äänettömyys, johon Martin Luther on sulkeunut, siitä asti kuin hän meni luostariin. Tänä päivänä hän vihittiin papiksi ja piti ensimäisen messunsa. Oli suuri juhla Augustinin-luostarissa; lahjoja tulvaili viljalta luostarin rahastoon, ja Martin'in isä, Johan Luther, tuli Mansfeldista olemaan läsnä juhlamenoissa. Hän on vihdoin sopinut poikansa kanssa (jota hän ei pitkään aikaan tahtonut nähdä); vaikk'ei hän, luullakseni, ole suostunut hänen munkki-elämäänsä. Eikä ihme, jollei isä olekaan hyvällä myöntynyt. Hän oli vuosikausia työskennellyt saattaaksensa lempilastansa siihen tilaan, että tämän suuret luonnonlahjat saisivat alttiisti edistyä. Hänen oli siis epäilemättä vaikea nähdä, kuinka kaikki, juuri samalla hetkellä, jolloin hän oli voittoon pääsemällänsä, meni hukkaan semmoisen asian tähden, joka hänestä näytti itsepäiseltä, taika-uskoiselta oikulta. Eikä poika ollut sanallakaan kysynyt isältä neuvoa taikka valmistanut häntä tulevan kohtauksen suhteen, jota velvollisuus sentään olisi vaatinut!
Kun hän kuitenkin viimein oli päättänyt antaa anteeksi pojallensa, antoi hän hänelle isän tavalla anteeksi ja tuli komeudella ja kalliilla lahjoilla häntä kunnioittamaan. Hän ratsasti luostarin portille kahdenkymmenen hevosmiehen kanssa ja lahjoitti pojalleen kaksikymmentä florinia.
Tehty sovinto ilahutti niin veli Martin'ia, että hän uskalsi papinvihkiäisissään koettaa saada isältään ei ainoastaan anteeksi antamusta, vaan myöskin hyväksymistä ja suostumusta. Se viehätti minua suuresti, kun kuulin jälleen hänen tutun, kaunopuheisen äänensä pyytävän isän suostumusta. Mutta tämä ei onnistunut häneltä. Turhaan hän omituisilla, innokkailla sanoillaan toi esiin ne syyt, jotka olivat saattaneet hänet tekemään luostarilupauksensa; turhaan munkit hänen ympärillään puolustivat ja hyväksyivät kaikkia, mitä hän sanoi. Vanhaa miestä ei saatu taipumaan.
"Kallis isä", Martin lausui, "miksi vastustit minun päätöstäni ruveta munkiksi? Miksi se niin pahoitti sinua ja miksi et ehkä vieläkään ole leppynyt? Minä elän nyt niin rauhallista ja hurskasta elämää."
Minun ei käy sanominen, että veli Martin'in laihat ja ryppyiset kasvot erittäin todistivat sisällistä rauhaa; mutta mestari Johan Luther vastasi uljaasti, että kaikki pöydässä kuulivat: