"Asukkaat ovat muuttaneet pois, veljeni" minä vastasin; "mutta lääkärit toivovat, että pahin aika nyt on ohitse."
"Oi vanhurskas Jumala!" hän huudahti, vaipuen tuolille ja peittäen kasvonsa; "minä pakenin sinua ja minä olen tuottanut kirouksen omaisilleni!"
Hän oli tuokion ääneti, ja ennenkuin minä ehdin ajattelemaan mitään sanoja hänen lohdutuksekseen, hän katsahti ylös ja kysyi äkkiä:
"Ketkä ovat tässä talossa kuolleet, Elsa?"
"Ei kukaan, ei kukaan", minä vastasin.
"Ketkä ovat sairastuneet?" hän kysyi.
"Kaikki lapset ja isä ovat terveet", minä sanoin, "ja äiti."
"Eva siis on sairastunut!" hän huudahti — "syyttömät syyllisten sijasta! Hän kuolee ja tulee pyhimykseksi taivaasen, vaan minä, joka olen murhannut hänet, jään eloon enkä saa nähdä häntä enään, ei milloinkaan enään."
Minä en kyennyt häntä lohduttamaan. Hänen tuskansa suuruus sorti minut kokonaan. Minä en voinut kuin purskahtaa kyyneliin, jotta hänen täytyi koettaa minua lohduttaa. Mutta hän ei puhunut mitään; hän tarttui vaan lempeästi käteeni, niinkuin muinoin, ilman mitään sanomatta. Viimein minä lausuin:
"Ethän sinä ruttoa tuonut, kallis Fritz; Jumala sen lähetti!"